Ihanaa ilottelua

Kirjoittelun osalta laiskottaa, mutta ohessa pieni pätkä vauvahevosen irrottelua aamupäivältä. Ajatuksena oli vain päästää se hieman irti nuuskimaan vapautta - pitkän liikuttamistauon jälkeen, mutta ilotteluksihan se meni. Mutta mikäs siinä, mukavaahan se on nähdä, että energiaa ja elämäniloa taas piisaa. Eri asia, kuinka tuonne vielä joskus uskaltaa selkään kiivetä...

Muuten Hottiksen vointi on kohenemaan päin. Etujaloista ei turvottelua enää huomaakaan, takaset ovat hieman vielä tuhdissa kunnossa. Kuumelääkityksellä ollaan edelleen, joten ei näitä riehumisia vielä kauheasti voi sallia. Ihan pikkuisen vaan - mielenterveyden nimissä.

Melkein täällä tärisen...

Helpotuksesta siis, onneksi tällä kertaa.

Melkein viikko on mennyt Hottiksen rokotuksesta, kun saavun aamutuimaan toiveikkaana tallille taas. Pitkä viikko taluttelua, kuumeen mittaamista, uudelleen taluttelua, sydän verta vuotaen. Sydän verta vuotaen, koska heppavauvan elämänilo on aivan nollassa, apaattisena pää vain nuokkuu ja kaikki liikkuminen tekee selvästi todella kipeää. Sattuu, yrittää heppavauva katseellaan kertoa ja omistajaa sattuu sydämeen niin kovaa, että meinaa pakahtua. Silti vaan on käveltävä.

Toiveikkuus vaihtuu äkkiä pettymykseen. Kuume on edelleen lähes 41 astetta, heppavauva on jättänyt osan ruuastaan syömättä, eikä edes jaksa karsinassa kääntyä, kun tulen paikalle. Vaikka olen useimmiten melko kärsivällinen ja vaikka eläinlääkäri on sanonut, että reilusti yli viikonkin voi rokotusreaktio pahimmillaan kestää, en pysty enää vain katselemaan vierestä. Soitan rokotuksen antaneelle lääkärille, jotta edes jotain neuvoja saisimme.

Eläinlääkäri selittää uudelleen kärsivällisesti. Niin, Hottiksella on voinut olla tauti tulossa päälle, kun se on saanut rokotteen. Se vahvistaa reaktiota huomattavasti. Kyllä on ihan normaalia, että jalat ovat kivikovat ilmapallot. Kyllä kuume voi huidella hyvinkin korkealla. Ei hevonen ole kuolemassa, vaikka kipeä olisikin. Onko Hottis aikaisemmin saanut vastaavia reaktioita? Mistä minä tietäisin, tekisi mieleni kirkua, sinähän se eläinlääkäri olet, tee jotain.

En kuitenkaan kilju enkä tee mitään muutakaan tyhmää, vaan saamme yhteisymmärryksessä hevosen kuumelääkitykselle ja muutaman päivän totaalilevolle. Lohduttoman vähäistä on se, mitä voi höyrypääomistaja lopulta tehdä, vaikka valmis olisi tekemään melkein mitä vaan.

Kolme päivää kuumelääkityksen aloittamisen jälkeen saavun taas tallille (olen siis käynyt

kaikkina muinakin päivinä, niissä ei vain ole mitään kerrottavaa). Toiveikkaana, mutta valmiina pettymään. Yllätyksekseni karsinasta nousee pirteän näköinen pää ja kuuluu pehmeä pieni hörinä. Melkein olen valmis pillahtamaan itkuun siihen paikkaan. Jalat ovat edelleen kaameat, mutta heppavauva on selkeästi virkeä ja sosiaalisella tuulella.

Kiertelemme kävelyllä pitkin tallinpihaa ja vauvahevonen jaksaa hirnua kavereille, säikkyä puskia, ottaa ravi- ja pomppuaskelia, töniä ja olla oma rasittava itsensä. En ole eläessäni ollut niin onnellinen siitä, että hevosta saa komentaa kunnolla. Kävelemme pitkät pätkät ympäriinsä ja virtaa tuntuu riittävän. Yllätyksekseni kävelylenkin jälkeen myös jalat tuntuvat pehmenneen. Paksut ne ovat edelleen, mutta eivät enää kivikovat.

Siitä eteenpäin seuraavat päivät ovat yhtä juhlaa. Jalkojen muoto alkaa pikkuhiljaa löytyä, ajoittain taluttelun jälkeen ne saattavat olla jo lähes normaalimitoissa. Heppavauva pääsee pieneen toipilastarhaan ulkoilemaan ja sääkin tuntuu suosivan.

Tänään on ensimmäinen päivä ilman kuumelääkitystä. Lämpö oli aamulla 38,3. Se on Hottiksella normaalin ylärajoilla, toivotaan, että siitä ei nousisi enää uudestaan. Jalat olivat hyvännäköiset, takasissa näkyy vielä vähän turvottelua, etuset alkavat olla melko lailla omat itsensä. Muutama seuraava päivä näyttää, paheneeko tilanne nyt ilman lääkkeitä vai mennäänkö vielä kohti tervettä hevosta.

Silti niiden apaattisten kuumehourepäivien jälkeen tuntuu helpotus melkein tärinänä. Itku on herkässä, mutta helpotuksen kyyneliä ne onneksi ovat. Oma rakas vauvahevonen... niin sitä löytää jo monille asioille turtunut mieli vielä heikon kohdan, kun ensimmäistä kertaa oma kullanmuru sairastaa.

Ratsastustuntiasuni

Nykyään kun on niin kauhean muodikasta tehdä blogeihin varustepostauksia, ajattelin myös itse esitellä päivän varustuksen teille, jotta pääsisitte käsitykseen siitä, mitä kaikkia upeita merkkikamoja meiltä löytyykään. Kuva on yli kuukauden takainen, mutta jotakuinkin samaa kaavaa noudatamme kaikilla tunneilla.

Aloitetaan tärkeimmästä, eli kypärästä. Minulla on vanha epämuodikas tapa ratsastaa aina kypärä päässä. Tottakai, peruja siitä, etten katkerana ole muiden hevosilla saanut ilman kypärää mennä (näin kommentoi muuan satunnainen tuttu). Sovittakoon siis, että jo pelkkä kypärän käyttö on epämuodikasta. Kun vielä lisätään, että kyseessä on isohkon hevostarvikeketjun halpismalli, jonka pinta on kulahtanut, takarusetti irronnut ja remmit syödyn näköiset, voitte vaan kuvitella tämän eleganssin...

No hyvä, ratsastustakki/huppari on myös erittäin tärkeä elementti. Niitä pursuavat kaikki hevostarvikeliikkeiden esitteet toinen toistaan ihanammissa väreissä, hinnat alkaen viidestäkympistä ihan niin kalliiseen kuin lompakko kestää... tämän päivän eleganssissa on reilusti alle parikymppisenä hommattu muodoton ja liian lyhyt ankeanruskea huppari. Minulta löytyy kyllä vieläkin kaameampia virityksiä. Talvieleganssiin kuuluu mm. rakennustyömaalla erivärisiin maaliläikkiin kuorrutettu untuvatakki.

Suitset hevosella ovat kyllä uudet, mutta hintalapusta ei tarvitse sitten puhua mitään. Sanotaan vaikka näin, että kalliiden suitsien hinnalla näitä saa paritkymmenet. Toivon, että ne kestäisivät jokusen vuoden, investoin hienompiin siinä vaiheessa, kun alamme enemmän liikkua ihmisten ilmoilla.

Housut ja saappaat ovat myös mallia halpis. Ne ovat kyllä palvelleet kovassa käytössä erittäin hyvin, ovat mukavat ja istuvat, enkä kaipaa yhtään parempia. Silmiinpistävintä housuissa ehkä on farkunsininen väri, joka on aikoja sitten muuttunut enemmän ruskeaksi kuin siniseksi. Voisin tietysti kokeilla pesukonetta housuille joskus, toisaalta en halua ottaa riskiä, että paikat menevät ällöttävän koppuroiksi. Saappaita pesen toisinaan, kun oikein likaiset ovat. Olen kuitenkin todennut sen olevan lähinnä yhtä tyhjän kanssa, paitsi ehkä kesäaikaan. Ne ovat kuitenkin mutaiset ja märät jatkuvasti. Kenties joskus tulee hankittua hienommat kisasaappaat, nämä ovat kuitenkin myös olleet aivan riittävän edustuskelpoiset kisaradoillakin.

Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä satula, joka on mallia laina. Omaa satulaahan meillä ei vielä ole. Se on kyllä hankintalistalla, ja itseasiassa meidän piti Hottiksen ja Ison Ponin kanssa lähteä huomenna satulansovitusreissulle. Sairastava heppavauva kuitenkin päätti toisin ja löhöilee kotitallilla sairaslomalla. Ehkäpä me sinne satulakauppaankin pääsemme.

Lainasatula on siitä mielenkiintoinen, että se on melko usein ihan muualla kuin käytettävissä. Tästä seuraa tietenkin se, että saa olla tarkka milloin suunnittelee ratsastavansa. Sikälimikäli satulan kanssa haluaa kentälle/maastoon pyörimään. Viimeisellä maastoreissullamme oli mukana myös Lainasatulan omistava hevonen, jolloin jouduin Hottikselle lainaamaan Lainasatula kakkosen. Se ei istunut senkään vertaa, mitä Lainasatula ykkönen (se istuu kyllä ihan ok), mutta eipä se maastoilun riemuja heppavauvalta tuntunut vievän. Ihana reissu oli.

Varusteet siis ovat kaukana muodikkaista, uusista ja hienoista. Onneksi kuitenkin se tärkein, rakas heppavauva nimittäin, on hienoakin hienompi ja säteilee niin, ettei tarvitse kulahtanutta ulkomuotoa häpeillä.

Ohessa vielä sama ratsastuskuva vähän suurempana, ilman turhia selityksiä :-)

Hottis-vauva-parka sairastaa

Tänä aamuna menin iloisena tallille, rauhassa omalle aamuratsastukselleni. Lauantaiaamut ovat aina viikon kohokohta, lapsia ei tarvitse raahata mukaan ja tallilla on ihanaa ja rauhallista. Vain joku toinen aamuvirkku hevosenomistaja saattaa paikalle eksyä, normaalihälinästä ei tietoakaan.

Mutta, voi sentään. Hottis-vauva kyyhötti tarhan nurkassa surullisen oloisena, eikä ollenkaan iloisena rynnännyt portille höristen, kuten yleensä. Ajattelin vielä jotenkin, että kyseessä oli vain extramutainen tarha, jota hienohelmakopukka arasteli, ja lähdin sisään elukkaa putsailemaan. Sisälläkin kuitenkin otus oli apaattinen ja väsyneen oloinen ja päästyäni kuorimaan jalkoja mudasta huomasin niiden olevan kuuman ja tönkön oloiset. Hottis myös aristi jaloista kosketusta. Puimme tästä huolimatta tallinomistajan kehoituksesta juoksutusvermeet ja suuntasimme kentälle.

Kentällä kävelytin Hottista hetken, se liikkui ok, joskin hitaan ja haluttoman tuntuisesti. Kentän pohjakin on melkoisen hiekkavellimössöä, joten laitoin osaselitykseksi tämän ja otimme hieman ravia. Ravi meni aivan puhtaasti, ei mitään hätää, joten juoksuttelin hetken ja lopettelimme melko pian.

Törmäsin talliin päin kulkiessani muutamaan tuttuun ja jäimme pihalle juttelemaan. Siinä seistessä Hottis-parka alkoi täristä oikein kunnolla, eikä yhtään ollut oma itsensä. Hottiksen oma itsehän on sitä, että keskittymiskyky paikalla seisomiseen on luokkaa millisekunti ja sen jälkeen alkaa kuikuilu ja häslääminen. Nyt se vain möllötti ja tärisi.

Mittasin tallissa kuumeen ja mittari antoi kiitettävät lukemat 40,75. Olin aivan puulla päähän lyöty. En tosiasiassa ihan kauheasti sairaan hevosen hoitamisesta tiedä tai ylipäätään sairauksista, mutta sen verran toki ymmärrän, että yli 40 astetta on korkea kuume millä tahansa olennolla. Joten ei muuta kuin soitto päivystävälle kunnaneläinlääkärille. Hoito-ohjeeksi lepoa, juomista, yleisvoinnin tarkkailua, taluttelua ja vähintään viikko ilman rasitusta.

Selvennetään nyt tähän, että Hottishan sai keskiviikkona rokotuksen. Itse asiassa koko rokotusohjelma oli jo edellisessä kodissa mennyt vanhaksi, joten homma alkoi siis alusta. Eläinlääkärin mukaan hyvin todennäköistä on, että tämä olisi rokotusreaktio, vaikka vähän myöhässä onkin normaaliin verrattuna. Tiedä sitten, joka tapauksessa kurja fiilis on, kun on näin hirmuisen noviisi hevosen sairastelun kanssa. Onneksi on kuitenkin kokenutta talliväkeä ympärillä.

Ennen tallilta lähtöäni Hottiksen lämpö oli liikutuksen jälkeen laskenut asteen verran, onneksi. Ja hepo söi heiniä ihan tyytyväisen oloisena ja oli juonut myös reippaasti. Ehkä se siitä sitten kuitenkin lähtee parempaan.

Upea hevonen, suuret unelmat

Kirjoittelen tässä ilokseni ja teidänkin iloksenne pienen tarinan pienen tytön unelmista, ja osallistun samalla Horzen elokuun blogikilpailuun. Haaveena rahoittaa hevoselleni muutama loimi talveksi :-)

Pieni vaalea tyttö seisoo ratsastuskentän vierellä, ja katselee kauniita hevosia ja hienoja ratsukoita. Hieman kateutta mielessään, ja paljon ihailua. Tytöllä on unelma...

Unelmassaan tytöllä on iso musta hevonen. Upea kouluhevonen, joka leijuu pitkällä askeleella kentällä muiden mukana. Hevosen karva kiiltää, se vastaa tytön pyyntöihin herkästi ja pikkutytöt kentän laidalla huokailevat sitä katsellessaan. Tyttö on voittanut hevosensa kanssa kymmenittäin palkintoja, oikeastaan kaiken, mitä on voitettavissa. Sinivalkoisia ruusukkeita, pokaaleita, sadoittain hienoja loimia, rahaa niin paljon, että tytöllä on varaa ostaa mitä vain. Tyttö on - luonnollisesti - erittäin taitava ja ihailtu ratsastaja ja hänen hevosensa veroista ei ole toista.

Helpolla tähän ei ole päästy, ei tietenkään. Takana on tiukkoja valmennustunteja ja paljon työtä. Mutta silti tytöllä ei oikeasti ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon työtä tuollainen menestys todella vaatisi. Kun alla on hieno hevonen ja perusratsastus kunnossa, se riittää, tyttö ajattelee, samalla ajatellen, että hänen ratsastamanaan nuo kentän hevoset menisivät niin paljon hienommin. Ei hän ajatuksissaan täysin pielessä ole. Tyttö on innokas, ahkera ja kunnianhimoinen ja on tottunut vaatimaan itseltään ja hevoseltaan paljon.

Unelmien tiellä ovat ne perinteiset, raha ja aika. Koulu on vielä pahasti kesken eivätkä perheen aikuiset riemusta kiljuen ole hankkimassa hevosia ja valmennustunteja. On hetkiä, jolloin tyttö on aivan vimmaisen katkera tästä, mutta on myös hetkiä, jolloin hän tietää, että unelmat voi aina saavuttaa, kun jaksaa kärsivällisesti tehdä työtä niiden eteen. Siksi hän jaksaa, jokaikinen päivä, tulla suoraan koulusta tallille notkumaan, harjaamaan hevosia, putsaamaan varusteita, taluttamaan pienempiään. Toiveissaan, että joskus joku kuntoutuksessa oleva hevonen vaikkapa tarvitsisi selästä kävelyä, tai mitä tahansa, missä voisi taas oppia vähän lisää.

Mutta mistä tyttö todella unelmoi ja minkä takia, sitä hän ei aina tiedä itsekään. Omat tavoitteet, tunnustuksen kaipuu ja ihailun tarve sekoittuvat mielessä epämääräiseksi puuroksi, josta on vaikea enää sanoa. Tosiasiassa palkintoloimien kaipuu on ehkä enemmän sitä, että haluaa näyttää itselle ja maailmalle pystyvänsä olemaan hyvä.

Melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin tumma nainen kiipeää (melkein) mustan kouluhevosenalkunsa selkään. Hänen unelmissaan ei vilise palkintoloimia ja -rahoja, ja koulukentätkin ovat vielä melko kaukaisessa unelmahorisontissa. Unelmat ovat siinä lyhyessä hetkessä: kierros rauhallista ja rentoa ravia, onnistunut laukannosto, pysähdys ilman, että nenä nousee. Ja kuitenkin, hevosen karva kiiltää, se vastaa pyyntöihin herkästi ja lähtee leijumaan upealle raville. Hevonen on hienoin olento, jonka selässä nainen on koskaan ollut, kaunis ja täydellinen.

Kentän laidalla seisovan pienen vaalean tytön katse kohtaa ratsastajan katseen. Hetken, aivan pienen hetken ajan osat vaihtuvat ja ratsastaja on taas se pieni vaalea tyttö suurine unelmineen. Erona vain se, että nyt hän tietää... hän tietää olevansa riittävän hyvä, tuntee omat rajoitteensa ja puutteensa ja luottaa itseensä sellaisena kuin on. Siitä on hyvä tähdätä eteenpäin. Kenties kohti niitä suuria kilpailukenttiä tai sitten omaksi ilokseen toteuttaa unelmaansa joka päivä.

Tämän blogitekstin avulla osallistun Horzen bloggauskilpailuun ja minulla on mahdollisuus voittaa 500 euron lahjakortti Horzen verkkokauppaan, www.horze.fi.

Elokuisia kuulumisia

Pitkästä aikaa sen verran rauhallinen ilta, että ehtii pieniä kuulumisia Hottiksen elämästä kirjoitella. Ensiksikin, kuvia irtohypytyksestä pari viikkoa sitten löytyy Hottiksen galleriasta. Irtohypytys sujui hyvin, kouluhevosparka oli pitkien jalkojensa kanssa vähän ihmeissään, mutta innolla ja lennolla selvitti hurjan yhden esteen. Olisikohan se korkeimmillaan ollut jopa 80-senttinen... no, ei tästä estehevosta olla tekemässä, joten minulle aivan se ja sama, mitä hyppää. Samassa hötäkässä lensi kenkä kovaa ja korkealle. Hottiksella on ihana tapa pudotella kenkiä milloin minnekin, mikä on kuulemma nuorille aivan normaalia, mutta kukkarolle tietysti ei-niin-hyvä. Vajaa kahden kuukauden aikana hepo on kengitetty 5 kertaa...

Niin, Hottishan tosiaan on ollut minulla omistuksessa jo yli kaksi kuukautta ja kotonakin sen yksi ja puoli. Aika menee niin nopeaan, vastahan se tulla rymisteli tallin pihaan.

Viime sunnuntaina olimme ensimmäistä kertaa maastossa. Ihana kesäinen ilma ja hyvä seura, mikäs siinä oli ollessa. Hottis jonossa keskellä kahden turvahevosen välissä. Meillä täytyy kunnon maastoihin päästäkseen kulkea noin 200 metriä ison tien reunaa. Tänä aikana ohitse ehti mennä bussi, pari moottoripyörää, kuorma-auto ja muutama henkilöauto. Moottoripyörän äänestä Hottis vähän reagoi korviensa kanssa. Muihin ei edes korvat värähtäneet. Oikeasti, aivan uskomatonta, ratsastaja kauhusta jäykkänä istui valmiina syöksyyn satulasta kiinni pitäen ja toinen ei edes korvaansa lotkauta. Ihmehevonen on kyllä... pellolla olevaa leikkuupuimuriakaan ei jaksanut edes katsoa. Teimme pitkän kävelylenkin ja huomenna maastoon uudestaan - tavoitteena että ainakin kerran viikossa maastossa kuntoa kohottelisimme.

Ratsastus on muutenkin edennyt mukavasti. Käynnissä ja ravissa rentous ja tasapaino ovat vauvahevosellani hämmästyttävät. Muoto pysyy täydellisenä ja vakaana läpi kaikki siirtymiset (käynti-seis, käynti-ravi ja ravi-käynti) ja hevonen liikkuu pehmeillä avuilla halukkaasti. Päädyissä joskus vähän tuijottelee, jos yksin kentällä olemme, kaverin kanssa ei sitäkään. Laukka on vielä hakusessa ja viime aikoina vasen laukka ei ole oikein meinannut nousta. Oikea nousee kauniisti ja pehmeästi ja pyöriikin mukavasti eteen, mutta vasen on hankala. En tiedä, toivon, ettei vauvahevoselle ole tullut mitään kipuja tai jumeja, jotka ovat menneet minulta ohi ja jotka vaikuttavat vasemmassa kierroksessa. Olen ajatellut ensi viikolla juoksuttaa pariin kertaan liinassa nimenomaan tätä vasenta puolta tarkkaillen.

Tallitavoissa olen myös huomannut edistymistä. Aikaisemmin kaviot eivät meinanneet nousta kuin voimalla, takaset ainakaan. Nykyään vauvahevonen viimeistään pienestä tönäisystä ja nosta-käskystä nostaa enemmän kuin hyvin. Samoin suitset, jotka alussa olivat Hurjan Jännittävät, eivät enää ole juttu eikä mikään. Pää pysyy nätisti alhaalla laittaessa, mikä on loistava juttu. Vaikka olenkin pitkä, ei se kurottelu taivaisiin ollut niin mukavaa.

Laumassa Hottis on noussut johtajaksi. Olisin kyllä suonut sen pysyttelevän asteikossa vähän alempana, mutta tämä on päättänyt olla pomo. Yksi jos toinenkin hepo on saanut tuntea hampaat tai kaviot itsessään, mutta eilen huomasin ilokseni, että viimeisenkin taistelukaverin kanssa tilanne oli sellainen, että rapsuttelivat toisiaan tyytyväisen oloisena.

Ihana hevoseni on siis kotiutunut elämäämme ja perheeseemme täysin. Tai sitten me muut olemme oppineet miellyttämään sitä riittävästi, mutta yhtä kaikki: olen niin onnellinen hankinnastani, ettei paremmin olisi voinut enää mennä.

Hyvät oltavat heppavauvalla

Eilen Hottista kävi katsomassa ihka oikea Hevoshieroja. Olen ajatellut, että koska vauvahevoseni toistaiseksi on melko (ratsu)lihakseton, voisi olla hyvä, että lihaksiston kehittymistä seuraisi joku ammatti-ihminen säännöllisesti. Näin saisin aina ajankohtaista tietoa siitä, kuinka hyvin lihaksisto kehittyy ammattilaisen mielestä ja samalla hyviä vinkkejä siihen, millaisia harjoituksia otuksen kanssa kannattaa tehdä. Koska tallillamme jo valmiiksi käy useampaa hevosta hoitamassa fiksun oloinen Hevoshieroja, pyysin hänet katsomaan Hottistakin. Olen itseasiassa hieman kateellinen hevoselleni tästä, en muista koska itse viimeksi olisin ollut kunnolla hierottavana...

Käynti oli perusteellinen ja ajatuksia herättävä, hyvällä tavalla. Sain paljon hyviä vinkkejä siihen, kuinka itse voin etsiä hevosesta kipeitä kohtia ja jumituksia ja niitä painella. Hottikselta löytyi niskasta joitakin alueita, jotka olivat hieman jäykkiä ja selästä ihan aavistuksen kova lihas, jota kannattaa seurailla. Opin itsekin, kuinka tosiaan ihan sivelemällä ja painelemalla näitä löytyy. Opin myös tekemään joitakin helppoja venytyksiä. Ne eivät olleet mitenkään vieraita asioita ennenkään, mutta kieltämättä sitä oli unohtanut monia hyviä pikkukikkoja, joita joskus on ihan rutiinisti tehnyt. Esimerkiksi aivan yksinkertaisesti namin avulla hevosen pään houkuttelu etujalkojen väliin tai pitkälle kohti takapäätä.

On mukava ajatella, että pystyn nyt itsekin tekemään kivoja pieniä rentoutusjuttuja Hottiksen kanssa ja syventää sillä tapaa luottamusta ja ystävyyttä. Oli myös hienoa nähdä, kuinka vauvahevonen meinasi aivan nukahtaa, kun niin hyvältä joidenkin lihasten painelu siitä tuntui.

Heppavauvalla on siis hyvät ja rennot oltavat. Jatkossa Hevoshieroja käy noin viiden viikon välein tekemässä taikojaan ja laiska omistajakin on pistetty rentoutushommiin. Täytyy vielä kateellisena purnata hieman. Nerokas vauvahevonen on näet erinomainen kenkien pudottelija, kengittäjä on nyt parin viikon välein käynyt uusimassa kenkiä. En edes muista, milloin viimeksi olisin ostanut itselleni kengät...

Ratsukuulumisia

Kaksi ratsastuskertaa kesälaidunloman jälkeen on takana ja fiilikset hieman kaksijakoiset. Mutta ei mennä asioiden edelle...

Torstaina oli siis vauvatunti, paikalla 3-vuotiaat uljaat Hottis ja Ponivauva. Kummallakaan ei varsinaisesti ollut paras mahdollinen päivä... lyhykäisesti: Ponivauva ei halunnut liikkua ja Hottis pelkäsi - koko lailla kaikkea mahdollista. Jo selkäännousu oli lupaava, rojahtaessani satulaan Hottis päätti lähteä pukkilaukkalevade-tyyliin pakoon. Pysyin onneksi kyydissä, ei siinä mitään, mutta kieltämättä fiilis vähän laski. Samaan tyyliin sitten jatkettiin - välissä Hurjan Hyviä Pätkiä, ja sitten taas jossain pusikossa tai viidennessä ulottuvuudessa näkyi jotain Kerrassaan Kamalaa. Ja vaikka ei näkynyt, niin silti pompittiin.

Lopullisen niitin hommalle antoi kentän ohikulkenut Johtajatamma, jonka perään kummatkin vauvat alkoivat hullun lailla hirnua. Vähäkin keskittyminen meni sitten siinä ja Hottis ainakin alkoi aivan täristä ja mennä stressihikeen ja koetti jopa kertaalleen nousta pystyyn. Ei se oikein siinä auttanut, kuin yrittää tehdä jotain aivan pientä onnistuneesti ja lopettaa touhu.

Jos aivan rehellisiä ollaan, ensimmäinen treeni taisi olla melko rankka vauvahevoselleni. Aikaa kuitenkin meni melkoisesti, kun ensin odoteltiin edellisen tuntilaisen poistumista ja sitten vuorotellen kahden omiaan touhuavan hevosen kädestä pitäen ohjaamista. Olisi pitänyt tulla alas selästä siinä, kun Ponivauva alkoi temppuilla laukassa ja Hottiksen kanssa vielä jäimme odottamaan laukkavuoroamme, koska hevonen oli aivan ilmeisen väsynyt jo silloin. Oppi tämäkin, että tietää missä kohtaa menee jaksamisen lopullinen raja.

Tänään sitten hieman viisastuneena menin aamutuimaan itsekseni kentälle. Hottis oli edelleen levottoman oloinen, mutta juoksuttaessani alussa alkoi selvästi keskittyä työntekoon. Selkäännousu sujui melko hyvin, vain muutama pieni sähläysaskel, mutta muuten hevonen toimi selästä kuin unelma. Päätin ottaa hyvin helpon treenin - keventelin muutaman kierroksen, tein käynnissä muutaman ympyrän ja päätin, että seuraavaan hyvään pysähdykseen lopetamme. Pysähdyksiä ei tarvinnut tehdä kuin tasan yksi. Jalat tulivat tismalleen tasan ja pää pysyi hievahtamatta oikeassa muodossa. Ei muuta kuin hurja määrä kehuja ja palkinnoksi hevonen taluttelun kautta takaisin laitumelle. Aivan ihanaa, miten se menikin näin hyvin! Ja miten yksi onnistunut pysähdys voi saada pienen ihmisen näin leijumaan...

Tästä on hyvä taas jatkaa, alkuviikolle johonkin kohtaan yksi ratsastus, jossa yritän ylläpitää tätä tekemisen helppouden hyvää fiilistä. Kuitenkaan unohtamatta sitä, että välillä jaksamista pitää vähän koetella, jotta kuntoa pikku hiljaa saadaan ylöspäin. Tähän auttanee sekin, että kokenut Maastohevonen palailee pian tallille takaisin laidunlomaltaan Keski-Suomesta ja pääsemme Maastohevonen Hottiksen turvana ja tukena opettelemaan maastoilun iloja. En malttaisi odottaa! Alkuviikon ratsastuksen lisäksi ensi viikon keskiviikoksi olemme alustavasti sopineet Ponivauvan kanssa irtohypytyksen. Siihen täytyy napata kamera mukaan, jotta saan tarjoiltua teille vähän hyppykuvia.

Sitä odotellessa yksi ihana laidunkuva. Laatu ei silmää hivele, kuva kun on napattu kännykameralla, mutta tilanteen autuus on selkeästi aistittavissa :-)

Pian taas töihin

Vauvahevoseni löhölomailu lähestyy pikku hiljaa loppuaan, olen nimittäin sopinut torstaille pitkästä aikaa pienen ratsastustunnin. Meidän ratsastustunnithan tosiaan ovat sellaisia, että korkeintaan puoli tuntia mennään, ja fiiliksen mukaan se voi olla vain muutamia kierroksia. Vauva- ja tenavatunnit ovat ehkä yleisin käsite täälläpäin...

Ehdin viikonloppuna ja tänään ottaakin Hottista hieman harjoittelemaan taas työntekoa. Lauantaina kävimme irtojuoksuttelemassa kentällä. Hottis oli suoraan sanottuna löysä eikä tippaakaan juoksemishaluinen. Sen sijaan perässä kävely kyllä maistui, kun siivoilin samalla kenttää. Saimme kuitenkin askellajit käytyä läpi ja laukan jälkeen alkoi sitten vähän kavio nousemaan reippaammin. Galleriassa (http://kuvat.hottis.fi) löytyy muutamia kuvia irtojuoksutuskeikasta.

Tänään otin sitten vauvahevoseni liinaan ja muihin asiaankuuluviin systeemeihin. Tämä tai hiukan viileämpi sää oli selkeästi enemmän hevosen mieleen ja lennokkuutta löytyi ihan eri tavalla. Hottis on kyllä upean näköinen, kun oikein alkaa ravissa liikkua. Samoin käynti on erittäin laadukasta ja laukka tasapainoista. On sitä ilo katsella, kaunis hevonen ja upea liike. Ajattelin vielä keskiviikkona tehdä yhden setin juoksutusta, jonka jälkeen uskoisin vauvahevoseni taas ymmärtävän, että joskus laitumelta tullaan hetkeksi hommiin ja sitten pääsee kyllä taas takaisin :-)

Muuten olemme puuhanneet kaikkea pientä, kuten tutustuneet Pelottavaan Pesupaikkaan, Pieniä Mustia Oreja aamiaiseksi syövään Tallityöntekijään sekä Hurjaan Hevosrekkaan. Kaikki pienet tutustumiset ovat hoituneet kovalla puhinalla, mutta äärimmäisen järkevästi kuitenkin. Olen enemmän kuin ylpeä rakkaasta ratsustani. Ja mikä ihana ilonaihe - siinä missä muut hevoset laitumella eivät korvaansa lotkauta, kun aidalle tulee notkumaan, vauvaheppa useimmiten laukkaa vastaan iloisena halittavaksi ja pussailtavaksi...

Laitumen riemuja

En ole kauheasti tässä viime päivinä ehtinyt vauvahevoseni kanssa puuhastella, isot kisat lähestyvät ja olen lainahevoseni Johtajatamman kanssa treenannut ja yrittänyt paremmin tutustua tähän. Eikä näin perheellisenä aivan kaikkea vapaa-aikaansa voi kuitenkaan tallilla viettää. Onneksi vauvahevosellani riittää touhua kavereiden kanssa...

Muutama päivä kotiutumisensa jälkeen Hottis pääsi laitumelle tutustumaan uusiin kavereihin. Tallillamme elelee mukava pieni hevoslauma, eri-ikäisiä tammoja ja ruunia ja tänne pieni vauvahevoseni lähti nyt opettelemaan sosiaalisia taitoja. Laumaan päästäminen on aina mielenkiintoista seurattavaa, se avaa uutta näkemystä lauman dynamiikkaan ja hevossuhteisiin. Jännitystä laumaan päästämiseen toi myös tieto, että edellisessä kodissaan Hottis oli pomottanut nuorten orien laumaa.

Kaunis hevoseni asteli ylvään näköisenä siis laitumelle. Maastakäsittely, tai lähinnä maltti siinä hommassa, ei vielä kokonaisuutena ole Hottiksen parhaita puolia ja täytyy sanoa, että pitelemisessä oli tekemistä. Muutamasta kerrasta viisastuneena olen myös ymmärtänyt, että tämän hevosen kanssa hanskat talutukseen on ihan ehdoton. Olisihan se muillakin, mutta täytyy myöntää, että joskus laiskuus iskee.

Lauma suhtautui uuteen tulokkaaseen maltillisen uteliaana. Hottis ympäröitiin heti, sitä katseltiin, haisteltiin, osa tyynen rauhallisina, muutama enemmän höseltäen. Reipas vauvahevoseni suhtautui toisiin ystävällisesti ja antoi uusien kavereiden tutkia rauhassa. Johtajahevonen ei lyhyen nuuskimisen jälkeen jaksanut Hottis-vauvasta paljoa piitata. Ponitammat olivat vähän kiinnostuneempia. Eniten tunteita herätti muuan toinen nuorehko ruuna, joka jaksoi kerta toisensa jälkeen tulla aivan iholle kiinni kiljumaan. Äänimaailma oli sangen mielenkiintoinen, uusi heppakaveri röhki kuin jättikokoinen porsas. Hottispieni yritti jo luovuttaa ja alkaa rauhassa syömispuuhat, ja toinen vain jaksoi. Lopulta vauvahevoseni sai tarpeekseen ja latasi toista päin muutaman kerran. Sen jälkeen nuokin kaksi olivat selvittäneet välinsä, ja kaikilla oli rauha maassa.

Laumaan kotiutuminen siis sujui sekin enemmän kuin hyvin. Mikäpä tämän ihanan hevosen kanssa ei sujuisi. Tässä reilun viikon aikana Hottis on myös saanut puumanaisen, eli Johtajatamman ihastumaan itseensä ja sekoittanut laumadynamiikkaa omalla olemassa olollaan. Tänään hakiessani Johtajatammaa treeneihin, Hottismuru makasi aivan raatona tämän jaloissa, hievahtamatta kyljellään, ja Johtajatamma vahti auktoriteetillaan toisen unia. Olisipa sattunut kamera matkaan :-)

Tälläkin hetkellä siis Hottis nauttii ja rypee laitumella, eikä paljoa joudu tietämään aikuisten hevosten rankasta kisatreenailusta tai muustakaan sivistyneestä. Elää mahdollisimman hevosen arvoista elämää kohti syksyä, jolloin ratsastusharjoitukset kunnolla ja säännöllisemmin aloitamme.

Kaikki blogissa esiintyvät kuvat isompina ja muitakin kuvia löytyy jatkossa osoitteessa http://kuvat.hottis.fi . Hottiksen gallerian ulkoasu on vielä vaiheessa, mutta kunhan ehdin sille muutaman ajatuksen uhrata, saadaan ulkoasustakin varmasti kivempi.

Tervetuloa kotiin Hottis

Varsan Kaveri, alias Hottis, on saapunut Kotiin. Kotiutuminen tapahtui kauniina maanantaina ja sujui erittäinkin sutjakkaasti. Jännittävää oli, kun perässä vieras koppi ja auto sekä kuski olivat ensimmäistä kertaa hevosta kyyditsemässä. Kaikki selvisivät hienosti ja autossa saimme tuliaisena monta Hottiksen kaveria - auto näet oli vielä eilen täynnä innokkaita kärpäsiä.

Hottiksen saapuminen uuden tallin pihalle oli uljasta katseltavaa. Iso kiiltävä hevonen, joka puhisi hurjasti katsellessaan ympärilleen, sai oitis jalkoihinsa kolme koiraa pyörimään. Siitäkin selvittiin, kuten myös pelottavasta kentästä, järkyttävän hurjista kottikärryistä ja vaarallisesta vesiämpäristä. Kaikenkaikkiaan, uuden hevoseni käytös oli enemmän kuin hienoa ja taas tämä

osoitti olevansa erittäin järkevä nuori olento.

Ensimmäisen päivän Hottis sai ottaa rennosti tarhaillen. Naapuritarhojen hevoset moikattiin moneen otteeseen aitojen yli eikä mitään ongelmaa ollut missään kohdin. Yöstäkin oli selvitty hienosti, olkoonkin, että ovela otus oli heti oppinut avaamaan karsinanovensa yläsalvan. Onneksi älli ei ihan riittänyt siihen, että sen jälkeen ovesta olisi halutessaan voinut vain juosta läpi.

Toisena päivänä päästiinkin jo tosihommiin aamuisen vauvatunnin muodossa. Vauvatuntia siis miehittävät Hottis ja toinen tallin samanikäinen ponivauva. Ehkäpä näistä tulee vielä parhaat kaverukset. Ensimmäinen selkäännousu jännitti kyllä melko paljon, ja yleisöäkin oli jokunen paikalle kertynyt. En voisi olla enempää tyytyväinen tuntiimme. Hottis toimi kuin unelma, eikä muutamaa säpsyilyä lukuunottamatta ollenkaan tuntunut siltä, että sitä olisi vasta pari kuukautta ratsastettu. Käynti ja ravi toimivat upeasti, ja laukatkin saimme nousemaan. Täytyy tosiaan sanoa, että Hottiksen tasapaino on ällistyttävä ja kuuliaisuus ja työhalukkuus huippuluokkaa. Tämän kanssa on jatkossa enemmän kuin ilo tehdä hommia.

Opettelimme tunnilla kevyesti ja hiljaa ratsastamista. Sitä että pohkeella pyydetään kerran ja sitten palkitaan hevonen oikeasta reaktiosta istumalla hiljaa. Ajatuksena itsestäänselvyys, mutta yllättävän vaikea käytännössä. Harjoittelu kuitenkin tuotti tulosta, ja uskoisin saaneeni ajatuksesta hyvin kiinni. Ei muuta kuin jatkamista tämän ajatusmaailman kanssa.

Vauvatunti oli nopeasti ohi, puolen tunnin ratsastuksen jälkeen Hottis oli melko märkä ja väsynyt ja se palkittiin runsain kehuin ja pitkällä taluttelulla. Tallissa Hottis oli enemmän kuin tyytyväisen oloinen ja ratsastaja säteili.

Täytyy uskoa, että hyvä tästä vielä tulee...

Hieno ja terve hevonen

Eräänä helteisenä keskiviikkoaamuna otamme Varsan kaverin ja omistajan kanssa suunnaksi hevosklinikan. Opettavainen ja hyvä matka, ei pelkästään siksi, että näkee onko hevonen terve, vaan kaikkea muuta pientä pystyy samalla tarkkailemaan. Otetaan esimerkiksi lastaus. Voisi kuvitella, että nuori ja iso hevonen ei kovin mielellään menisi ahtaaseen koppiin yksin, mutta tämä ei paljoa houkuttelua tarvitse, jotta se saadaan sisään. Sisällä se vähän puhisee, mutta muuten seisoo luottavaisena omana itsenään ihan rauhassa.

Hevosklinikalla on mukavan rauhallista, olemme ainoat asiakkaat. Varsan kaveri on vähän ihmeissään, sillä on hauska tapa puhista ja töristä jännittäessään, mutta mitään sen kummempaa se ei tee. Lainakarsinaankin kotiutuu aivan moitteetta. Ihana otus, kertakaikkiaan. Eläinlääkärikin kehuu tämän asennetta, monet nuoret pitää kuulemma ihan perusjuttuihinkin rauhottaa.

Ostotarkastuksessa eläinlääkäri, sievä ja herttainen nuori nainen, tutkii ensin Varsan kaverin noin päällisin puolin. Kuuntelee, katselee reaktioita, tunnustelee, nostelee jalkoja, sohii lampulla silmiä ja kaikkea sen sellaista. Sitten on vuorossa käynti ja ravi suoralla sekä kaarella. Tässä vaiheessa Varsan kaveri alkaa jo olla melko lunki, eikä yhtään ilahdu ajatuksesta, että pitäisi ravailla. "Et voi olla tosissasi", sen ilmekin kertoo, "kuuma on, ja laitumelle tekisi mieli". Kyllä vain, ensin juostaan suoraan pois ja kohti lääkäristä katsottuna, useampaan kertaan, ja sitten juoksutetaan liinassa kumpaankin suuntaan.

Seuraavaksi Varsan kaverin jalat taivutetaan. En ole taivutuskoetta aikaisemmin nähnytkään, vaikka toki tiedän, mistä siinä on kyse. Eläinlääkäri siis nostaa, jalka kerrallaan, jalan tiettyyn kulmaan ja pitelee sitä ylhäällä jonkin aikaa. Sitten välittömästi ravataan ja lääkäri taas katselee, reagoiko hevonen ontumalla tms. Varsan kaveri suoriutuu taivuttelusta loistavasti saaden puhtaan nollan kaikista taivutuksista. Tämähän alkaa näyttää oikein hyvältä.

Ja mitä olisi klinikkareissu ilman pientä päiväkänniä. Taivutuksen jälkeen Varsan kaveriin tökkäistään rauhottava piikki ja hetken päästä hevonen hoipertelee katse lasittuneena hampaiden tarkistukseen. Näky on oikeastaan aika koominen. Hampaiden tarkastuksessa käytettävä vimpain, millä suu avataan sensijaan on yksinomaan pelottava. Jättikokoisten kuolaimien tapainen juttu laitetaan Varsan kaverin suuhun ja väännetään auki. Varsan kaveri parka, huumattuna ja suu auki väännettynä, joutuu sietämään, kun eläinlääkäri ronkkii sen suuta, ruiskuttelee sinne vettä ja lopuksi vielä raspaa hampaat kuntoon. Omat hammaslääkärikokemukset tuntuvat tämän rinnalla melko keveiltä.

Lopuksi paikalle saapuu pari röntgenhoitajaa, ja he kuvaavat Varsan kaverin jalat useammasta eri kulmasta. Puhtaat kuvat saadaan lopputulemaksi, saan ne vielä muistoksi CD-levyllekin. Ja siinä se sitten olikin. Eläinlääkäri kehuu hevosen harvinaisen terveeksi ja hienoksi yksilöksi väittäen, ettei ole täysin puhtaita papereita uransa aikana kirjoittanut kuin parille muulle hevoselle ennen Varsan kaveria. Jos sanomassa jotain liioittelua onkin, niin hyvältä se silti tuntuu kuulla. Niinpäniin, hienon hieno Varsan kaveri on, maailman hienoin nuori hevonen.

Kotimatkalla juttelemme mukavia Varsan kaverista omistajan kanssa. Saan kuulla sen pikkuvarsa-ajoista, kaikesta mitä he ovat puuhailleet, yleensä nuorten kanssa tekemisestä ja niin edelleen. Ja sovimme, että hevonen vaihtaa omistajaa seuraavalla viikolla, kun hän vain saa kauppakirjan kirjoitettua...

...jonne tuntuu olevan ikuisuus, vaan joka sittenkin tulee. Kauppakirja allekirjoitetaan, samoin omistajanvaihdospaperit. Varsan kaverin passi siirtyy allekirjoittaneelle ja kauppasumma edelliselle omistajalle. Nyt Varsan kaveri on minun ja pian, parin viikon juhannuslomani jälkeen se myös tulee kotiin. Vihdoinkin!

Iloista juhannusta lukijoille, loman jälkeen taas uusissa kuulumisissa, kun Hevonen tulee kotiin!

Haluaisin tiedustella hevosestanne

Kirjoitan sähköpostia tärisevin käsin. Projektin lähdöstä on joitakin päiviä, viikon verran suunnilleen. Sanat, jotka yleensä tulevat näppikseltäni sujuvasti, eivät jotenkaan nyt löydy. "Kuinka teillä on mennyt", aloitan ja pyyhin sen heti pois, "olisin kysellyt vieläkö" ilmestyy ruudulle, mutta sekään ei miellytä. Suoraan asiaan vai kierrellen kaarrellen...

Niin, kyse on siis Varsan kaverista. Tuosta ihanasta otuksesta, jonka jo kertaalleen Projektin vuoksi hylkäsin. Jokin Varsan kaverissa jäi polttelemaan, sellainen aito harmitus siitä, etten sitä silloin ostanut. Ei tullut sitä huojennusta, joka yleensä tulee tehtyjen päätösten jälkeen, vaan homma jäi ikäänkuin kesken. Niinpä tässä siis nielen ylpeyttäni, ja lähestyn kasvattajaa uudemman kerran.

Lopulta saan viestin matkaan ja jään päivittämään sähköpostiani ja tuijottamaan puhelintani epätoivoisen vimman vallassa. "Vastaa jo", mietin, vaikka viestin lähetyksestä on mennyt kolme minuuttia, kolme piinallisen pitkää minuuttia. Puhelin on varmasti rikki, tai nettiyhteys ei toimi. Hevosalan ihmisellähän ei mitenkään voi päivisin olla muuta tekemistä kuin päivystää sähköpostiaan. Kasvattaja vastaa tuskallisten tuntien jälkeen illalla. Kyllä, Varsan kaveri on vielä myytävänä. Tulisinko katsomaan sitä ja juttelemaan. Ihanaa!

Muutaman päivän kuluttua seison kasvattajan maneesissa ja ihailen tulevaa hevostani. Varsan kaveri on ihanampi kuin muistinkaan. Sen tumma karva kiiltää, se leijuu askellajista toiseen. Se on ylpeän ja uljaan näköinen, kuin satuhevonen. Jotten täysin tunteen vietävissä olevalta hupakolta vaikuttaisi, sanotaan nyt myös Varsan kaverin olevan erinomaisesta kouluhevossuvusta. Vaikka totuushan on, että tässä asiassa päätös on tehty vain ja ainoastaan tunteella.

Sinä päivänä se päätetään. Varsan kaveri lähtee ostotarkastukseen ja jos kaikki on kunnossa, Hevonen tulee kotiin. Vähintään helppo A-tasoisen kisavalmiin ratsuni tilalle on tulossa kouluttamaton kolmivuotias, josta ei ole mitään takeita, jolla en ole koskaan ratsastanut ja jollaisen kouluttamisesta minulla ei oikeasti ole mitään varsinaista kokemusta.

Suruaika

Eräs ystäväni sanoi sen hyvin, jokaisella hevosella on suruaikansa. Näin myös Projektilla. En tiedä, vieläkin kirpaisee sydämestä joka kerta, kun ajattelen Projektia. Mitä sille kuuluu, onko se löytänyt hyvän kodin, paraniko yskä, millaisten ihmisten kanssa se on. Ja niin edelleen. Jotenkin kaikki hevoset Projektin jälkeen ovat tuntuneet melko mitättömiltä, jopa muutama melko hieno ja pitkällekoulutettu.

Suruaika sen tekee. Muistan enemmän kuin elävästi sen viimeisen kerran, kun syöttelin Projektia tallinpihalla. Sen kuristavan tunteen, että tätä ei kestä. Toiveen, ettei se sittenkään lähtisi ja samalla tiedon, että toive on ihan turha. Tunne on sama kuin silloin, kun tiesin ensimmäisen hoitohevoseni lähtevän lopetettavaksi seuraavana päivänä. Halusi imeä itseensä jokaisen hetken, mutta ei pystynyt, kun se oli aivan liian tuskallista.

Suruajan ensimmäisinä päivinä vannoin, että tämä oli tässä - toista hevosta ei tule. Ratsastan kausikortin tunnit loppuun ja se siitä, siirryn harrastamaan virkkausta tai golfia (yhtään väheksymättä, varmaan mukavia harrastuksia kumpikin). Kevyttä draamailua toki, en kai sitten oikeasti ollut hylkäämässä haavettani omasta hevosesta missään vaiheessa, mutta tunteet täytyy tietenkin yrittää tuntea läpi sellaisina kuin ne tulevat.

Sitten kuitenkin, valonpilkkuna elämässä, jostain mielen syövereistä nousi eteen vanha tuttavuutemme Varsan kaveri. Varsan kaveri ei tuntunutkaan mitättömältä ja tylsältä, vaan toi takaisin ilon ja hyvän fiiliksen hevosharrastamiseen. Jos hyppään muutaman vaiheen yli tuosta ensi-impulssista tähän hetkeen, voin iloisena kertoa, että muutaman viikon päästä ihan oikeasti Hevonen Tulee Kotiin. Kauppakirjat on tehty, hevonen maksettu ja paikka Kotitallilla Projektin jäljiltä vapaana.

Surusta huolimatta, asioilla on tapana järjestyä ja täytyy uskoa siihen, että näin oli lopulta tarkoitettukin. Projektia on edelleen ikävä, kova ikävä, mutta ollakseni täysin rehellinen, kyllä Varsan kaveri on sittenkin vielä paljon upeampi hevonen.

Palaan myöhemmin niihin värikkäisiin vaiheisiin, jotka tässä postauksessa ohitin...

Iso, iso takaisku

Jos joku asia vaikuttaa liian hyvältä, sen täytyy sitä ollakin. Sen verran olen tässä viimeisen viikon aikana oppinut. Kyse on siis rakkaasta Projektistani.

Olin tässä seuraillut Projektin yskimistä ja miettinyt kannattaisiko alkaa omistajan kanssa neuvotella, mutta hulluhan sitä olisi, jos yskivän hevosen tuosta vain ostaisi. Joitakin päiviä sitten alkoi kuitenkin kuulua huhuja, että Projektin omistaja olisi tyytymätön siihen, miten Projekti oli Kotitallilla hoidettu. Ja että hän aikoisi siksi viedä Projektin pois. Päätin sitten soitella hänelle ja kysellä, mistä oli kysymys.

Puhelu oli mielenkiintoinen. Omistajaa en varsinaisesti tunne, joskus olen nähnyt. Sain kuitenkin tietää, että Projekti olisi muuttamassa ihan toiselle tallille jo seuraavana päivänä ja että hinta, jota tästä oli pyydetty oli alle puolet siitä, mitä omistaja odotti saavansa. Olin aivan puulla päähän lyöty. Kyllähän Projekti on hieno hevonen upealla liikkeellä, ja varsin mukavalla suvulla, mutta niin hieno se ei ole. Kouluttamaton hevonen ilman mitään kisatuloksia kuitenkin. Valmiita kansallisella tasolla mukavasti pärjääviä hevosia saa halvemmalla.

En tiedä, mikä väärinkäsitys tässä oli alunperin sitten hinnan osalta käynyt. Useamman hyvin erilaisen tarinan olen jo tästä ehtinyt kuulla. Se saa minut hieman surulliseksi, suorana ja perusmutkattomana ihmisenä en oikeasti yhtään jaksaisi ihmisten välisten sotkujen keskellä olla. Lisäväriä tarinaan tietysti tuovat erilaiset kertomukset, joiden mukaan Projekti olisi ollut myyty jo pidemmän aikaa. Äääääh, pesen käteni koko hommasta nyt.

Projektin kohtalo saa minut kuitenkin erittäin surulliseksi. Olin kovasti ehtinyt siihen kiintyä, ja osittain tyhmästikin ajatellut sitä kuin omanani. Mielestäni myös Projekti oli hyvin oppinut luottamaan minuun ja uskon, että meistä olisi vielä tullut oikein mainio ratsukko. Toivon kuitenkin kaikesta sydämestäni, että Projekti saa arvoisensa ihanan kodin ja mukavan oman ihmisen. Sitä pieni rakas Projektini tosiaan tarvitsee, sellainen hellyydenkipeä kultamuru kun on.

Eipä se auta nyt kuin nuolla hetki haavoja, ja suunnata sitten ajatukset ehkäpä johonkin toiseen ihanaan nuoreen otukseen. Kenties näin oli lopulta tarkoitettukin, ja näiden muutamien viikkojen aikana tunnen kuitenkin oppineeni hevosen sielunmaailmasta aika paljon enemmän kuin pitkään aikaan. Kiitos siitä rakkaalle Projektille.

Sen pituinen se

Muutama päivä on tässä mennyt tulisilla hiilillä pohtiessa Varsan kaveria ja Projektia ja näiden yhteensovittamista. Teoriassa yhtälö olisikin mahdollinen, mutta sanotaanko näin, että ensin olisi varmasti syytä totutella yhden hevosen omistamiseen ja miettiä sitten niitä jatkoja. Sääli sinänsä, Varsan kaveri on niin hieno hevonen, josta varmasti radoilla kuullaan. Luultavasti paljon voitokkaammissa merkeissä kuin Projektista.

Totuus kuitenkin valkeni minulle tänään Projektia irtojuoksuttaessani. Toinen on niin kertakaikkisen täydellinen luonne, ja ansaitsee omistajan, jolla on hänelle aikaa ja jonka ei tarvitse kiitää hevosen selästä toiseen. Vaan joka nauttii jokaisesta, tai ainakin useimmista hetkistä hevosensa kanssa. Kuka tietää, tilanne voi olla aivan eri vuoden kuluttua, jos Projektin saa koulutettua siihen malliin, että jotain vuokraajan tapaista voi miettiä tai mahdollisesti perheen vähemmän ratsastaneita voi selkään laittaa.

Sydän verta vuotaen siis ilmoitin tänään Varsan kaverin myyjälle, että en tällä erää pysty tätä ostamaan. Sen pituinen se jakso elämässä, nyt ajatukset kohti Projektia.

Projektissa on kuitenkin yksi huolettava asia ja se on jatkuva yskä. Kun aloittelin Projektiuraani, se oli pientä. Sitten se yltyi aika pahaksikin. Nyt se on selkeästi vähentynyt, mutta edelleen liikutuksessa Projekti yskii ja juoksutuksessakin puuskuttaa jo muutaman ravikierroksen jälkeen. Osittain asiaa selittää huono kunto, mutta eläinlääkärin arviota tässä ennen ostopäätöstä tarvitaan. Toki muutenkin, jalkojen yms. osalta - ihan jo vakuutuskuvioitakin ajatellen. Toivon kovin kovasti, että Projektin yskä on ollut vain vilustumista ja se, että se on vähenemään päin tarkoittaa, että pian Projekti-kulta on oikeasti terve.

Valinnan tuskaa

Taas kerran olen saattamassa itseäni ongelmiin tässä hevosprojektissa. Voi maailman ihanat hevoset sentään.

Varsan kaveri on nimittäin yhtä ihana kuin Varsa, tai kenties vielä ihanampi ison kokonsa ja tasaisemman luonteensa ansiosta. Liike ei ole aivan yhtä tyrmäävä, mutta ulkoinen olemus taas on huomattavasti upeampi. Rakenne on täydellinen. Kaikenkaikkiaan: Varsan kaveri on kaikkea sitä, mitä Vakavasti Otettavan Kouluhevosen tuleekin olla. Plussana vielä väri, joka on aivan ihana mustanruunikko.

Varsan kaveri on siis kolmivuotias, kuukauden verran ratsastettu. Osaa suurinpiirtein pohkeet ja pidätteet ja jäisi siksi aikaa vielä ratsutukseen, että osaa ne kunnolla. Hämmentävää Varsan kaverin liikkeessä on tasaisuus. Jotenkin tämä hevonen on kauhean kypsän oloinen, pää pysyy nätisti paikallaan liikkeessä ja laukkakin on luonnostaan tasapainoista. Varsan kaveri vaikuttaa iästään huolimatta kypsemmältä ratsastaa kuin Projekti, mikä on kieltämättä hämmentävää. Itse en siis ole Varsan kaverin selässä ollut, tämä on vain näköhavainto.

Olen aivan nyt valinnan tuskassa. Haluan ehdottomasti Projektin, mikäli siitä sopuun päästään mutta haluan myös Varsan kaverin. Edellyttäen tietysti, että osoittautuvat terveiksi. Kummankin kanssa pitäisi myös järjestää kuntoon kuvio, jossa olisi riittävästi asiantuntevaa koulutus- ja valmennusapua. Ja Koti, Projektilla on jo hyvä Koti, Varsan kaveri taas täytyisi laittaa majoitukseen jonnekin omalle takapihalle tms.

Voi kahden hevosen loukku sentään.

Ihana Projekti

Voi Projekti-kultaa, heppakemia on alkanut tässäkin tutustumisen myötä roihuta. Ei samalla tapaa räiskyen kuin Mussukan kanssa, vaan syvemmällä tapaa. Sydämeni ei jysähdä pois paikoiltaan joka kerta kun näen Projektin, vaan ennemminkin sellainen hyvänmielentunne valtaa kokonaan. Minun oma Projektini...

Hetkinen, eipäs mennä asioiden edelle. Projekti ei todellakaan ole vielä omani, enkä ole edes omistajansa kanssa hänestä puhunut. Olen vain saanut ainutlaatuisen mahdollisuuden todella tiiviisti ja ajan kanssa tutustua tähän hienoon otukseen. En usko, että moni hevosenostaja on näin onnekas - olen käynyt tunneilla, ratsastellut itsenäisesti, ollut kentällä yksin ja isossa hevosporukassa, harjaillut ja hoidellut mielinmäärin, syötellyt ja vaikka mitä. Projekti on ollut pari viikkoa nyt kuin omani. Tämän jälkeen suorastaan hävettäisi, jos en erittäin vakavasti olisi yrittämässä päästä omistajan kanssa yhteisymmärrykseen hinnasta ja muista ehdoista.

Mielestäni myös ratsastuksessa olemme edistyneet tänä aikana. Kun aluksi en saanut laukkaa edes kunnolla nousemaan - ja jos sain, pukkirodeo oli enemmän kuin todennäköinen, nyt Projekti jo laukkaa melko hyvin avuilla ja nostaa useimmiten kauniisti. Tasapainotonta kaahotusta se vielä osittain on, mutta pikkuhiljaa iloitsemme, kun joku keskiympyrä välillä onnistuukin. Olen myös oppinut tuntemaan Projektin tapaa karata tahdista, jos sitä ei ole vahtimassa. Ja tehnyt lukemattomat määrät pysähdyksiä aivan tasajaloin. Pieniä ovat ilonaiheet, mutta Projektin kanssa oleminen ja tekeminen vaan tuntuu niin palkitsevalta.

Vielä haluaisin nähdä hänet jonkun muun ratsastamana, että näkisin sen, mitä tähän mennessä olen oppinut tuntemaan selästä käsin. Jos sekin näky miellyttää, en keksi enää syitä olla päätymättä neuvottelemaan ostamisesta. Paitsi ehkäpä Varsan Kaveri, jonka tapaan huomenna.

p.s. Kuulin, että Mussukka on nyt sitten lähtenyt myyntitallille pois lähiseudulta, joten se asia on sitten tältä erää päätetty. Toivottavasti hän löytää arvoisensa omistajan uudesta paikasta, sillä Mussukkakin on todellinen aarre hevoseksi.

Nälkä kasvaa

Tässä pähkäiltyäni ja pohdittuani kovasti hevosproblematiikkaa, olen melkein jo sitä mieltä, että voisin neuvotella Projektin omistajan kanssa siitä, josko tuo suloinen otus siirtyisi minulle. Melkein... sillä vielä kaiken järjen vastaisesti polttelee mielessä myös Varsan Kaveri.

Varsan Kaverissa on sellainen perustavaalaatua oleva ongelma, että kuvissa se näyttää Tismalleen siltä, miltä Vakavasti Otettavan Kouluhevosen mielestäni kuuluu näyttää. Lähes musta, upea rakenne ja ylväs, itsetietoinen, vähän kuninkaallinen ilme. Naurakaa vain, siltä se minusta todella näyttää. Jos sen liike ja luonne ovat puoliksikaan niin hienot, kuin mitä kasvattaja on kertonut, en voi kuin todeta, että se on Pakko Saada.

Olen miettinyt... Projekti on tällä hetkellä sellainen, että sen kanssa pärjäilen kivasti, toki vankka asiantuntemus apunani. Varsan Kaverin voisin jättää vuodeksi ratsutukseen ja keskittyä Projektiin. Vuoden päästä Projekti olisi jo mukavassa mallissa ja minulla iso liuta kokemusta, jota voisin hyödyntää Varsan Kaveriin. Vuosi-pari siitä, meillä olisi kaksi hienoa kisahevosta, ja lapsetkin alkaisivat olla sen ikäisiä ja kokoisia, että isolla hevosella meneminen onnistuisi. Sitä odotellessa voisi tietysti hommata vaikkapa harjoitteluponin.

En kestä, vieläkö sitä keksisi jonkun älyttömämmän ajatuskuvion...

Vauhdikkaat ystäväni, osa 2

Jos Mussukka-Monsteri oli vauhdikas, ei vauhtia puutu myöskään toisesta ystävästäni Projektista. Olen tätä kirjoittaessa ehtinyt tyypittämään Projektia jo nelisen kertaa ja yhteistyö paranee kerta kerralta. Tänään pääsimme jo monta tasaista kierrosta.

Viime viikolla kuitenkin Projekti esitteli villin rodeohevosen taitojaan. Tilanne oli aivan viaton laukannosto. Laukannostot eivät vielä ole Projektin parasta antia, mutta pikkuhiljaa... eli siis pohkeet kiinni ja Projekti tulkitsi homman riemukkaaksi pukkirodeoksi. Allekirjoittanut ei todellakaan ollut varautunut reippaaseen lähtöön, joskaan ei välttämättä mihinkään muuhunkaan. Se on ollut Projektin kanssa jännää huomata, että nuorta hevosta ei voi vain ratsastella, vaan oikeasti sitä täytyy ratsastaa. Joka ikinen askel hakea kohdilleen, pehmeän määrätietoisesti. Allekirjoittanut vielä opettelee tätä, mutta onneksi Projekti opettaa :-)

Projekti siis lähti, kovaa ja pää alhaalla. Ei se nyt kauhean montaa pukkia kerennyt, sen verran, että jostain kuuluu "Nojaa taakse, pää ylös", ja tilanne oli ohi. Kentän pohjan koostumus jäi tällä kertaa tutkimatta, mutta sen ehtii varmasti vielä. Muistoksi jäi onnekas tilannekuva kameraan. En voi katsoa sitä hymyilemättä.

Niin, Projekti saa tällaisen normaalisti täydellisyyttä vaativan täti-ihmisen vaan hymyilemään tyhmästi. Jokainen hetki Projektin selässä tuntuu hyvältä, ja luonnehan toisella on aivan täysi helmi. Perjantaina 5-vuotias tyttäreni harjasi Projektin niin korkealta kuin yletti ja Projekti vaan katseli, että mikäs vaahtosammutin tuolla häärää. Niin, Projektihan kokonsa puolesta voisi pistellä pienen blondin 5-vuotiaan välipalaksi kahdella haukkauksella.

Jos perjantainen Projekti-kokeilu menikin vähän vauhdikkaasti, sunnuntaina menimme jo paljon hallitummin. Monta hyvää pätkää, joiden perusteella alkoi jo tuntua vähän siltä kuin Projekti olisi Oma Ystävä. Tänään mentiin jo kokonaisia kierroksia rauhassa ja tasaisesti, laukassakin, ja ehdin jopa peileistä katsella ja todeta: Projekti on Todella Hieno Hevonen.

Vauhdikkaat ystäväni

Kävin eilen ratsastamassa Mussukan ja perjantai-iltana Projektin. Molemmat olivat, en tiedä onko vauhdikas oikea termi, mutta käytän sitä kuitenkin.

Aloitetaan Mussukasta. Saapuessani tallille heppakemia läikähti taas heti, ylitsevuotavasti. Olin valmis sanomaan saman tien, että otan Mussukan. Onneksi kuitenkin maltoin mieleni. Hoitotoimet sujuivat taas loistavasti, toinen kun vaan on niin kymppi luonne. Hellyydenkipeä ja halittava olento, joka ei yhtään kyttäile ja ihmettele kuka siellä harjaa. Pussailee vaan ja sulattaa sydämen. Olin jälleen, kuten edelliselläkin kerralla, täysin myyty. Ja niin oli mukaan seuraamaan tullut ystäväni Hevosasiantuntijakin.

Päästyämme maneesiin tilanne kuitenkin muuttui. Mussukka jännittyi jo maastakäsittelyn aikana. Ei halunnut seistä, yritti purra. Olin aivan hämmästynyt - mitä ihmettä, minne hävisi Mussukka ja kuka on tuo Monsteri. Tilanne ei ollenkaan helpottunut selkään päästyäni, päinvastoin. Alkukäynnin tilalle Mussukka-Monsteri tarjosi laukkaa, jännittynyttä ja pomppivaa sellaista, pohjeavuista Mussukka-Monsteri peruutti ja puoli pääty-ympyrällistä säädyllistä askellajia taisi olla pisin, mitä mentiin yhteen putkeen. Syynä saattoivat hyvinkin olla pihalta kuuluvat kovat äänet ja maneesin aukiolevat ikkunat, mutta yhtä kaikki, Mussukka-Monsteri ei todellakaan halunnut tehdä yhtään mitään, eikä allekirjoittaneella ole vieraita hevosia tapana kovin rumasti alkaa kurittaa (ei kyllä tuttujakaan, sen puoleen).

Tilannetta ei varsinaisesti helpottanut Mussukka-Monsterin oma ratsastaja, joka saapui paikalle ja alkoi huutaa ristiriitaisia neuvojaan. Piti yhtä aikaa potkia sitä väkisin liikkeelle ja olla pehmeä ja herkkä ja pitää vaan pohje hiljaa. Piti ymmärtää, että Mussukka-Monsteri on nuori ja tekee tuollaista, vaikka oikeasti se ei tuota tee, jos ratsastaja vaan osaa jotain. Niinpäniin, syvä huokaus. Sinänsä neuvot hevosen hyvin tuntevalta henkilöltä ovat kullanarvoisia, jotenkin niissä ei vaan lopulta tuntunut olevan mitään tolkkua. Yhtä kaikki, ehkä kolmen ravikierroksen jälkeen Mussukka-Monsteri päätti, että nyt riittää, loikkasi muutaman sivuloikan höystettynä 360 asteen käännöksellä (tai siltä se ainakin tuntui) ja allekirjoittanut päätyi tutkimaan maneesin pohjan koostumusta. Ei hassumpi pohja :-)

Onneksi pientä käsinaarmua lukuunottamatta mitään ei käynyt. Mussukka-Monsteri paineli täyttä laukkaa muutaman kierroksen ympäri maneesia ja päätyi sitten vihaisen oman ratsastajansa juoksutukseen. Siinä vedettiin sitten höyryä pihalle oikein kunnolla. Juoksutuksen jälkeen allekirjoittanut meni vielä muutamat kierrokset käyntiä ja ravia pääty-ympyrällä. Ne sujuivat ok, mutta edelleen jännittyneesti, eikä siitä rennosta ja kivasta Mussukasta, joka viimeksi oli alla, ollut tietoakaan. Kun runttasi hevosen väkisin ohjalle ja pohkeelle - no, kyllähän se meni, mutta ei se kyllä enää vastannut varmasti kenenkään käsitystä kauniista ja eleettömästä ratsastuksesta. Muutama kierros riitti itselle, eiköhän tuo nyt ollut sitten tältä kertaa siinä. Oman hevosen kanssa olisi ehkä vaatinut muutaman säädyllisen kierroksen kaikissa askellajeissa ja sen jälkeen rauhoittanut tilanteen vaikkapa maastolla tai taluttelulla tms. Tämän kanssa ei auttanut kuin luovuttaa selkeästi haluton hevonen oman ratsastajansa kurinpalautukseen.

Omalla ratsastajalla Mussukka-Monsteri meni kyllä vaaditut asiat, mutta ei todellakaan näyttänyt enää siltä hienolta ja kevyeltä hevoselta, joka viimeksi esitettiin. Homma oli todella pakotetun oloista. Noh, tätähän tämä on, hevosilla on huonoja päiviä, ihmisillä on huonoja päiviä. Eivät olleet Mussukka-Monsterin ratsastajankaan kaikki kommentit allekirjoittaneelle ihan sellaisia, joista hän voi tänään olla ylpeä. Suotakoon se hänelle, varmasti myyntitilanne stressaa niin hevosta kuin myyjääkin.

Mussukka-Monsterin osalta täytyy nyt sanoa, että huonoja päiviä sattuu. Ehkä ulkoa kuuluvat äänet olivat liikaa, tai jokin paikka oli kipeänä, en tiedä. Olisin aivan valmis unohtamaan eilisen, ja kokeilemaan uudella otteella ja ehkä vähän viisaampanakin kuinka tuota hevosta tulee stressitilanteessa kohdella. Ostopäätös kuitenkin nyt karkasi aika kauas, luottamus Mussukkaan karisi aika tavalla ja itsellä se, että luottaa oman hevosensa käytökseen (oli se millaista tahansa) on kuitenkin yksi tärkeimpiä asioita koko hommassa. Optio on kuitenkin auki, omistajien kanssa tallissa vielä juttelimme, että vähän riippuen mitä he itse nyt tekevät Mussukalle, voitaisiin myös miettiä vähän pidempää yhtämittaista jaksoa, että kävisin joka päivä Mussukkaan tutustumassa ja kokeilisin vaikka jotkut pikkukisatkin. Ei hullumpi diili minulle ollenkaan. Toisaalta yksi heidän vaihtoehtonsa oli myös siirtää Mussukka myyntitallille pois lähiseudulta, jolloin kokeilu ei enää onnistuisi. Joten jäädään katsomaan tilannetta.

Palaan myöhemmin kertomaan toisesta vauhdikkaasta ystävästäni Projektista. Pysykää kuulolla :-)

Projektina Projekti

Sain ilon ja kunnian tutustua Projektiin vähän paremmin eilen. Reippaan estetunnin perään muutamat mukavat pyörähtelyt helteisellä ja pölyävällä kentällä. Hyppytaitoni ovat muuten järkyttävän ruosteessa, ei sillä, että se varsinaisesti Projektiin liittyisi.

Projekti oli, niin, nimensä mukainen. Yllättävän kuuntelevainen suurimman osan ajasta. Kentän toista päätä hän vihasi, olo oli kuin alkeiskurssilla - hevonen ei vaan mennyt. Muutamat säpsyt ja pää-alhaalla sinkoilut myös esitti. Ja ryntäili toisten hevosten perään...

Muttamutta, miten sen nyt sanoisikaan. Se tunne, kun lähtee raville ja hevonen lähtee kuin leijumaan. Se tunne, kun pienenpienellä istuntapidätteellä hevonen tulee nätisti ja pehmeästi alas. Projektista tulee vielä superhieno hevonen, pienissä hetkissä sen tunsi, kun selässä istui.

En tiedä, miten Projektiin nyt tulisi suhtautua. Riittääkö se piilevä tunne, että tästä tulee upea siihen, että jaksaa sen vaadittavan työn tehdä. Ja vieläpä nauttia siitä.

Pikkuinen Varsa ja Varsan Kaveri

Näin Varsan tänään. Pidemmittä puheitta: Varsa on ihana. Varsa on ihana tallikäytökseltään, Varsa on ihana juoksutuksessa, Varsa on ihana ratsastajan kanssa, Varsa on ihanan näköinen. Varsa on melkein täydellinen.

Täydellisyydessä on pikkuinen särö. Varsa on liian pikkuinen. Ei pahasti, mutta pikkuisen pikkuinen. Juuri ne pikkuisen kriittiset pikkuiset sentit jäävät puuttumaan. Voi pikkuista Varsaa, et sitten tullutkaan meille.

Hevosia ei kuitenkaan pitäisi käydä katselemassa ollenkaan, kävi nimittäin ilmi, että Varsalla on Kaveri. Toinen samanikäinen Varsa, myös lupaava, kaunis ja ihana. Eikä yhtään liian pieni. Voi Varsan Kaveri sentään, nyt hän on sitten seuraava, joka pitäisi päästä näkemään ja kokemaan.

Huomenna olen menossa katsomaan Mussukkaa uudelleen. Päässä vilisevät Varsat, ja pitäisi virittää aivot aikuisen hevosen taajuudelle. Haluan Mussukan, ja Varsan Kaverin, ja lapsille vieläpä ponin tai pari.

Puhukaa nyt joku järkeä, enkai minä oikeasti halua Varsan Kaveria, kun tarjolla olisi hevonen, joka osaakin jo jotain.

Lisää säpinää hevosrintamalle

Jotta ei elämä menisi liian helpoksi, olen Mussukan ja Projektin lisäksi ottamassa vakavaan harkintaan kaunista kolmivuotiasta. Kutsutaan häntä nyt vaikka Varsaksi. Varsan olen täällä maininnut ennenkin, mutta nyt sain aikaiseksi soittaa kasvattajalle ja sopia, että pääsen tätä ihastelemaan. Perjantaina olen sitten menossa.

Varsa on kummitellut elämääni useampaakin kautta. Olen nähnyt hänestä videota netissä, lukenut myynti-ilmoituksensa, seurannut keskustelua nuorista hevosista mutta myös livekontaktia löytyy tuttujen kautta. Itse asiassa muuan tuttavaperhe oli jopa ollut häntä ostamassa, kunnes sitten kuitenkin päätyivät osaavampaan hevoseen. Tämä on hyvä meriitti ehdottomasti, tiedän siinä perheessä olevan kunnianhimoa isot liudat.

En tiedä millainen yhdistelmä olisimme, minä+Varsa. Kokemusta nuorista hevosista minulla kyllä on runsaastikin, mutta tiedä sitten. Ne ovat kuitenkin olleet aika eri tason otuksia. Tässä hevosessa varmasti olisi ainesta vaikka ja mihin - oikeissa käsissä.

Olenkohan minä jotenkin ihan hassu, kun jatkuvasti kyseenalaistan itseäni. Mitä nyt sejase nimekäs kasvattaja ajattelee, jos kysyn hänen hevostaan. Äääh, sitä varten he kai ilmoittelevat, että ihmiset kiinnostuisivat heidän hevosistaan.

Nyt siis häntä pystyyn ja positiivisin odotuksin perjantaita odottamaan. Sen jälkeen ollaan taas ainakin yhtä kokemusta rikkaampia.

Suokkienergiaa

Eilen tapaamani suomenhevonen oli varsinainen Tapaus. Tapasin hänet itse asiassa koulukilpailuissa, joissa hän teki tämänkeväisen debyyttinsä. Ja hienosti tekikin. Mutta ei mennä asioiden edelle.

Jos historiaa katselee taaksepäin, "Hevonen tulee kotiin"-projektin nimi saattaisi hyvinkin olla "Suomenhevonen tulee kotiin". Olen tästä aiemminkin kirjoitellut, mutta suomenhevosilla on aivan erityinen paikka sydämessäni. Paikka, jota hienoinkaan puoliverinen ei koskaan pysty täysin täyttämään. Lähdin siis tapaamaan Suokki-Tapausta suurin odotuksin ja innolla.

Ensimmäinen havaintoni Suokki-Tapauksesta on loistava. Kaunis hevonen, joka steppailee hermostuneen oloisena ympärilleen katsellen. Energia ja pinkeys loistaa parkkipaikan toiseen laitaan asti. Olen valmis pakkaamaan Suokki-Tapauksen kärryyn ja ajamaan kotiin saman tien. Ainiin, eihän minulla ollut vielä heppakotia.

Suokki-Tapaus ei todellakaan antaudu taputettavaksi eikä millään muotoa ole innoissaan ihmisestä, joka haluaa lääppiä häntä. Suokki-Tapaus menee karkuun, vauhdikkaasti, ympäri omistajaansa niin pitkälle kuin ohjat antavat myöden. Omistaja sanoo hevosen aina olevan aluksi kisapaikoilla tuollainen, mutta rauhottuvan kyllä. Uskon häntä, eikä Suokki-Tapaus todellakaan ole ainoa riehuva hevonen parkkipaikalla.

Siirrymme katsomaan Suokki-Tapauksen verryttelyä. Ihana hevonen, menee luottavaisena ratsastajansa kanssa kaikki pelottavimmatkin nurkat. Ei tuijota tai kyttää, vaan tosiaan on rennon ja luottavaisen oloinen. Suokki-Tapauksella on myös hienonnäköinen liike. Tahdikas ravi, jossa jalat nousevat korkealle. Pyörivä laukka, joka näyttää ehkä himpun raskaalta ratsastaa. Matkaavoittava käynti, joka kuulemma on vaikea ratsastaa rennoksi, mutta näyttää hienolta nyt, kun hevonen menee nätisti.

Suokki-Tapauksen rata menee hyvin. Raviohjelma on upea. Laukassa muutama harmillinen rikko. Kaikenkaikkiaan hän kuitenkin pärjää puoliveristen kisakumppaneidensa joukossa erinomaisesti. Olen oikein ylpeä Suokki-Tapauksesta, vaikkei hän vielä minun olekaan.

Suokki-Tapaus on siis myös kuusivuotias ruuna, suomenhevoseksi melko kevytrakenteinen ja korkea myös. Ihana mamman mussu, jota kasvattaja myy aarteenaan ja silmäteränään. Hyvin hoidettu, luottavainen hevonen, jolla varmasti edetään vielä pitkälle. Valitettavasti hän ei tästä huolimatta taida aivan riittävän korkea olla allekirjoittaneelle. Suokki-Tapauksen ratsastaja on noin 10cm minua lyhyempi ja hän näyttää oikein sopivalta. Epäilen, että itse olisin aavistuksen suuri.

En siis ratsastanut Suokki-Tapausta kisapaikalla. Jätimme omistajan kanssa option, että voisin mennä tätä kokeilemaan tulevalla viikolla. Tänään yön yli mietittyäni, sydän verta vuotaen, laitoin omistajalle viestiä, että en oikeasti usko, että kokeilusta seuraisi oikeasti hevoskauppaa. Katsotaan nyt, mitä omistaja vastailee tähän.

Unelma omasta suokista, joka samalla olisi Vakavasti Otettava Kouluhevonen, on taas askeleen kauempana.

Epätoivo valtaa

Hevosen ostamisen luulisi olevan iloinen asia ja mukavaa aikaa. Voin kertoa, ei ole. Homma etenee tuskaisen hitaasti ja juuri kun luulet löytäneesi hyvän ratkaisun itsellesi, ilmenee joku uusi vaihtoehto. Kuten nyt vaikkapa Projekti tässä pari päivää sitten.

Elämää ei myöskään yhtään helpota se, että hightech-talli, joka olisi kätevällä sijainnilla ja jossa olisi tilaa, oli ehkä kodikkuuden puutteessaan vielä pahempi kuin etukäteen ajattelin. Puitteet olivat monilta osin todella hienot, hieno maneesi, valoisa siisti talli, fiksut tilat säilyttää tavaraa. Kaikki tehty ihmisille todella miellyttäväksi. Mutta miten sitten hevoselle? Pienet ikävänoloiset tarhat, olemattomat maastot, ankea kenttä, jota ei kuulemma talvella huolleta ollenkaan. Lisäksi hirveä määrä sääntöjä, jotka selkeästi sotivat perusmaalaisjärkeä vastaan. Olen vaikuttunut ja toisaalta en ole yhtään.

Joten mitäs nyt sitten? Mussukka olisi helppo ja nopea tie päästä eteenpäin, hänellä on tallipaikka olemassa. Matka on tosin pidemmällä tähtäimellä sietämätön, eikä tallikaan sellainen, jossa loputtomiin viihtyisi. Valmennusasiatkin täytyisi miettiä uusiksi. Projekti taas, no kuten sanottu, Projektille täytyy antaa mahdollisuus ja tutkia mistä on kysymys. Vaan mitä, jos joku nappaa Mussukan ennen kuin pääsen edes kokeilemaan Projektia, ja sitten en löydä yhteistä säveltä Projektin kanssa. Suomenhevonenkin vähän polttelee... mutta hänestä olen viisaampi huomenna.

Nämä eivät ole yhtään mukavia pohdintoja oikeasti. Tällä hetkellä haluaisin vain ostaa pamauttaa Mussukan ja jäädä odottelemaan tilaa Kotitallille. Mutta kuinka pitkään epämukavuuteen tallin ja valmennuksen osalta silloin tulen itseni sitoneeksi ja kuinka paljon se verottaa sitten innostustani hevosenomistajuuteen, jos tuo aika venyy...

Melkein tekisi mieli haudata koko hevosprojekti.

Lisää ihmeteltävää

Hevosprojektin yksi erittäin iso Mutta on ollut, ja on edelleen, sopivan kodin valitseminen omalle kultamurulle. Täällä ruuhka-Suomen sydämessä ei tallipaikkoja liikaa ole tarjolla, ei ainakaan mukavan ajomatkan päässä. Toki lähtöolettama, alle 15 minuutin ajomatka, on aika kova vaatimus. Toisaalta jos sitä matkaa saa tästä eteenpäin melkein joka päivä suhata, kai jotain vaatimuksia saakin olla. Muuten vaatimukseni tuskin päätä huimaavat. Mukava ja kodikas talli, jonkinlainen kenttä, vähän maastoja ja hyvä tallihenki.

Eilen sain tietää omalla Kotitallillani myytävänä olevasta hevosesta. En koskaan ole katsellut häntä sillä silmällä, että tuo olisi minun. Itse asiassa en ole koskaan katsellut häntä yhtään millään silmällä. Joudun siis virittämään katseeni uuteen moodiin ja porautumaan tämän hevosen sielunmaisemaan.

Kyseessä on 6-vuotias koulutuksessa oleva, lupaavanoloinen projekti. Osaa ilmeisesti perusasiat ja joitain väistöjä. Liikettä on minulle kovasti kehuttu hyvälaatuiseksi ja luonnetta mukavan säpäkäksi. Siinä kaikki, mitä tiedän. Katselin häntä hieman aikaa eilen tallioloissa, menossa oli tappelu viereisen karsinan hevosen kanssa. Lupaa hyvää... loistava kiltti ja rauhallinen perhehevonen ;-D

Tässä hevosessa, kutsutaan häntä nyt vaikka Projektiksi, on kuitenkin yksi erittäin iso plussa. Hän tosiaan asuu Kotitallillani, ja saisi sinne jäädäkin. Hevosharrastamisen yksi ehdoton valopilkku kuitenkin ovat mahtavat ihmiset ja mukava aika tallilla. En hetkeäkään epäile, etteikö useimmilla talleilla tällainen perussopuisa luonne löytäisi ystäviä, mutta kieltämättä luopumisen tuska on ollut erittäin isona Muttana kummittelemassa läpi projektin nimeltä Hevonen tulee kotiin.

Olen siis päättänyt avoimin mielin tutustua Projektiin, vaikka välitön heppakemia ei roihunnutkaan. Käsittely, hoitaminen, juoksuttaminen, ratsastaminen, kaikki nämä voivat tuoda hänestä esiin jotain, johon rakastuu. Se on lopulta niin pienestä kiinni, yksi ohimenevä hetki oikeanlaista tunnetta, silloin tietää paketin olevan siinä.

Tänään olen menossa katsomaan toista potentiaalista kotia hevoselleni. Kyseessä on ihan eri sarjan talli kuin oma Kotitallini. Mielettömät valmennuspuitteet, kaikki mahdollinen hightech-hifistely huomioitu. Hintakin toki sen mukainen. En usko, että paikka täyttää kodikkuuden vaatimuksia, mutta avoimin mielin, tottakai.

Heppakemiaa ilmassa

Saavun aurinkoiselle tallinpihalle eräänä ihanana tiistai-iltana. En kauhean suurin odotuksin, mutta pieni positiivinen jännitys mielessä kuitenkin. Tallin ympäristö vaikuttaa ensi silmäyksellä siistiltä, ja pikkuisen persoonattomalta. Itse talli on iso paikka, varmaan nelisenkymmentä hevosta. Mussukka (nimi muutettu) löytyy kuitenkin helposti.

Olen mykistynyt jo ensi kohtaamisesta. Se katse ja säteily. Ei epäilystäkään, etteikö Mussukka olisi upea hevonen. Iso, kiiltävä ja hyvinhoidetun oloinen. Ja samalla kuitenkin vielä pieni ja vähän hämillään suuresta maailmasta. Hevonen katselee minua uteliaana ja luottavaisen oloisena. Heppakemia räiskyy.

Heppakemia on jännä asia, sitä joko on tai ei. Sen näkee ensi kohtaamisella, siinä kun mieli avoimena vaan katselee uutta tuttavuutta. Heppakemialla ei suoraan ole mitään tekemistä ratsastettavuuden kanssa, mutta heppakemia lupaa aina hyvää tulevaisuutta ajatellen. Tuon kanssa minä haluan ja jaksan tehdä töitä, ottaa mukaan perheeseeni niin hyvässä kuin pahassakin.

Koeratsastus menee kohtalaisesti. Hevonen on herkkä ja miellyttävä. Isot liikkeet, kyky venyä ja koota, ihan kaikkiin apuihin ei vastaa odottamallani tavalla, mikä tietysti vaan osoittaa, että yhteisiä ratsastuksia tarvitaan vielä paljon ja paljon. Täydellinen käynti, rento kiva ravi, laukka pikkuisen hankalampi ratsastaa, mutta oman ratsastajansa kanssa sekin näyttää hyvältä. Muutaman ryntäilynkin pääsee esittämään, kun vahingossa vähän liian kovaa hevosta pohkeella komennan. Rakastan sitä, että hevosella on luonnetta.

Olisiko tämä minun hevoseni? Minulla oli koko ajan hyvä olla Mussukan kanssa. Varma ja luottavainen. Tötöilytkin tuntuivat ennemmin hauskoilta ja oikeanlaisen säpäkkyyden osoituksilta kuin hankaluuksilta. Riittääkö tämän hevosen kapasiteetti ja oppimiskyky? Sitä en osaa sanoa... riittääkö omanikaan? Mussukan oma ratsastaja, puolitunnettu suomalainen kilparatsastaja sanoo uskovansa tähän hevoseen. Sillä voisi tavoitella menestystäkin vaativa B ja A-luokissa. Hän on tietysti myyjän asialla, mutta vaikuttaa perusrehelliseltä ihmiseltä.

Mussukka on siis 6-vuotias ruuna, n. 170 korkea. Tempuista osaa avot, sulut ja vaihdot yksittäin. Venyy ja kokoaa itseään kivasti kaikissa askelissa. Liike on hyvännäköinen, ei tyrmäävä, mutta hyvä. Luonne on nopean tuttavuuden perusteella ihan helmi.

Jään miettimään asiaa ja kaipaan jo saada nähdä Mussukan uudelleen...

Hevosia tarjolla

Kun ryhdyt tavallisesta ratsastajasta hevosenetsijäksi, elämä muuttuu joiltain osin. Hevoselämä siis. Tutut, puolitutut, hevosia myyvät, kokeneemmat omistajat, valmentajat, täysin noviisit jne. ryhtyvät tarjoamaan vinkkejä ja neuvoja, mitä kannattaisi tehdä. Olen kiitollinen kaikista neuvoista, tarjotkaa niitä jatkossakin, mutta myös hämilläni.

Muutama puolitosissaan tehty kysely ympäriinsä on tällä hetkellä tuottanut satoa seuraavasti:

• Yksi lupaava 6-vuotias ruuna (jota menen katsomaan tänään), videolla sellainen sievä, letkeäliikkeinen ja kiva, mutta ei välttämättä mikään suurten kenttien tähti... tai mistäpä tuon tietää.
• Yksi 5-vuotias tulevaisuuden lupaus. Ei kovin kaunis, mutta tyrmäävän upea liike ja (omistajan mukaan) upea luonne. Aloittelee kansallista uraa juuri. Olen yrittänyt pyytää audienssia tätä katsomaan, mutta omistajan into on jostain syystä aina lopahtanut. Noh, ehkä hän vielä aktivoituu :-)
• 3-vuotias aivan ihana ja todella potentiaalisen oloinen, suorastaan tyrmäävä olento. Sopisi elämäntilanteeseeni sikäli, että jäisi vielä ainakin jouluun asti ratsutettavaksi omalle kotitallilleen. Tästä kullanmurusta kuullaan vielä, vaikkei se minulle päätyisikään.
• 6-vuotias suomenhevonen. Kaunis kuin kuva, ja suokiksi aivan mahdottoman hyväliikkeinen. Tällekin on audienssi sovittuna, tosin viikonloppuna vasta. En malttaisi odottaa.
• 11-vuotias kilpakenttien konkari. Ei yhtään hullumpi videolta katsottuna, mutta jostain syystä kiinnostus ei ole herännyt, vaikka tämä olisikin varmasti järkevin vaihtoehto.
• Mainitsen viimeisenä vielä oman Kultamuruni kotitallilta. Ihana, mahtava hevonen, jonka kanssa heppakemia kohtaa täysin, eikä osaamisessa tai liikkeessä ole mitään pahaa sanottavaa, päinvastoin. Haikein mielin joudun unohtamaan tämän vaihtoehdon, hevosen ollessa jo varsin iäkäs... toisaalta hyvä valinta ensihevoseksi, muutama vuosi kokemusta ja sitten uusin eväin näitä nuorempia katsastamaan.

Kuten huomaamme, nämä ovat kaikki aika erilaisia suuntia kohti hevosenomistajuutta. Omine haasteineen ja hyvine puolineen. Voi kun joku neuvojista osaisi sanoa, ota tuo, ilman omia piilomotiivejaan. Sitä odotellessa ei auta kuin luottaa omaan vaistoon...

Mutta millainen hevonen?

Päätös hevosen hankinnasta oli lopulta helppo. Päätös siitä, minkälainen hevonen tulisi kyseeseen - no, ei niinkään.

Ensimmäiset ajatukseni omasta hevosesta olivat, että vain suomenhevonen kelpaa. Suomenhevoset ovat kivoja, rehellisiä, monikäyttöisiä... oma, ihana, näppärä suokki. Joten, ei muuta kuin hevosten myynti-ilmoitukset esille. Pikaisella selailulla suomenhevosia löytyi paljon, harmi vaan, että mikään ei varsinaisesti kolahtanut vaatimuslistaan. Ei oikeastaan edes lähelle. Jouduin siis uudestaan esittämään itselleni kysymyksen: mitä minä haluan ja mitä olen haluamastani valmis maksamaan?

Kun hevosia alkaa netistä haeskella, törmää jos jonkinlaiseen. Tavoitteellinen ihminen löytää helposti vähän vanhemman GP-hevosen (hinta 45 000), lupaavan varsan (melkein 30 000) ja paljon muuta mahdotonta. Kivoja hevosia löytyy omemmassakin hintaluokassa, mutta ne alkavat selaillessa tuntua yhä mitättömämmiltä. Jos nyt kerran hevonen, niin täytyyhän sen olla sitten oikeasti hyvä.

Eilen löysin ihanan videon hienosta kolmivuotiaasta. Niin, todellä älykästä, kouluttamaton kolmivuotias, jonka tulevaisuudesta ei mitään tietoa/takeita. Siinä oli kuitenkin sitä Jotain, joka heti pysäytti. Se Jokin laittoi minut miettimään, olisiko tämä minun hevosystäväni ja mitä kolmivuotiaan omistaminen edellyttäisi.

Huomenna olen menossa katsastamaan 6-vuotiaan mukavanoloisen ruunan. Palailen sen osalta omalla postauksella.

En enää koskaan tee tätä tavoitteellisesti

Noin yhdeksän vuotta sitten aloin odottaa esikoistani ja lopetin rakkaan hevosharrastuksen. Takana oli varmasti satakunta kisaviikonloppua, niin koulussa kuin esteilläkin. Tuntihevosilla, vuokraotuksilla, nuorilla noviiseilla ja hienoilla konkareilla. Menestystä ja ruusukkeita, kouluaitojen yli pomppimista ja hylättyjä esteratoja, onnellisia hetkiä ja raivon kyyneliä. Tuolloin vannoin, että kilpavuodet olisivat tässä. En koskaan ikinä enää aio olla tavoitteellinen ratsastaja.

Jo eräs ensimmäisistä ratsastuksenopettajistani sanoi, että menestyisin, jos vaan lakkaisin pelleilemästä ja kuuntelisin mitä hän sanoo. Olin ehkä 13 tai jotain, ja noin vuoden ratsastanut. Ratsastettava otus oli isopäinen ja laiska jättikokoinen hevonen, jonka kanssa jostain syystä meillä synkkasi kauhean hyvin. "Lyhennä niitä naruja...", kiljui pahasuinen opettajani (jota kovasti pelkäsin), "lyhennä ainakin puoli metriä ja ratsasta eteen!". "Kuuntele ja toimi äläkä vain ihmettele siinä, sinä pääset ihan niin pitkälle kuin ikinä haluat, kun vaan kuuntelet." Sinä päivänä minusta tuli tavoitteellinen, ja hauskasta harrastuksesta tuli mitä totisinta totta.

Juniorivuodet menivät ratsastuskoulun tunneilla. Olin ratsastuskoulun mittakaavassa melko hyvä, ratsastin viikon parhaissa ryhmissä, kilpailin aina kun tilaisuus tuli ja haaveilin omasta hevosesta. Jostain syystä sellaista en koskaan saanut, vaikka vanhempani varakkaita olivatkin. Monet ympärillä saivat hienoja hevosia ja edistyivät, olin tottakai kateellinen. Tuolloin vannoin, että isona sitten.

Kun pitkäaikainen opettajani siirtyi toiselle tallille ollessani 18 tai 19, tuli itsellekin eteen mietiskelyn paikka - mitä seuraavaksi. Ratsastuskoulu hevosineen oli nähty eivätkä uudet opettajatkaan vakuuttaneet. Vaihdoin pienemmälle tallille, josta löytyi mukava porukka, hienoja hevosia ja mahdollisuus taas kehittyä paremmaksi. Ratsastelin ja vein eteenpäin muutamaa nuorta ja napsin kilpailuista ruusukkeita tallin rusettihailla. Tätä jatkui, kunnes esikoiseni ilmoitteli tulostaan.

Viime syksynä palasin takaisin tunneille pitkän äitiyslomataukoni jälkeen. Kahdeksan vuotta melkein täysin ratsastamatta, satunnaisia kokeiluita ja tuttujen hevosilla ratsasteluita vain. Palasin tunneille vailla tavoitteita, kunhan vähän saisin ulkoilua, liikuntaa ja heppaterapiaa. Talli oli supermukava paikka. Laadukkaita fiksuja hevosia, kivoja ihmisiä, minulle soveltuva opettaja ja kodikkaat puitteet.

Valitettavasti, tai kenties onneksi, joku jokin aikaa sitten tallilla mainitsi maagisen sanan koulukilpailut. Tämän jälkeen oli kenenkään turha väittää, etteikö minun tavoitteellisuuteni olisi taas kerran herännyt. Ja nyt vihdoin, ei tavoitteiden esteenä ole mitään ylitsepääsemätöntä. Ei raha, aika tai mikään muukaan. Päätös kypsyi ehkä kymmenessä minuutissa - meille tulee hevonen.

Hakusessa hevonen

Reipas aikuisratsastaja hakee itselleen hevosta ja ystävää, toveria kouluradoille:

• ikä 5+, mutta mielellään alle 10
• lähemmäs 170 korkea
• koulutustaso noin helppo A
• liikettä ja kapasiteettia vaativiin luokkiin
• hyppytaidoilla ei väliä, kunhan nyt ilokseen joskus hyppäilee
• terve, järkevä hoidettaessa jne. itsestäänselvää
• hintaa korkeintaan 15 000 euroa

Näillä kriteereillä lähdin liikkeelle etsimään itselleni ystävää, kunnes asiaa pyöriteltyäni tajusin, että hevosen hankinnassa on monen monta mutkaa. Ja maailma on täynnä ihania, kultaisia heppapersoonia, eikä vaatimuslistoilla ole mitään tekemistä sen kanssa, kuka oikeasti on se Oma Hevonen.

Mutta yhtä kaikki, nyt on päälinjat kasassa, ei muuta kuin etsimään :-)