perjantai 29. huhtikuuta 2011

Projektina Projekti

Sain ilon ja kunnian tutustua Projektiin vähän paremmin eilen. Reippaan estetunnin perään muutamat mukavat pyörähtelyt helteisellä ja pölyävällä kentällä. Hyppytaitoni ovat muuten järkyttävän ruosteessa, ei sillä, että se varsinaisesti Projektiin liittyisi.

Projekti oli, niin, nimensä mukainen. Yllättävän kuuntelevainen suurimman osan ajasta. Kentän toista päätä hän vihasi, olo oli kuin alkeiskurssilla - hevonen ei vaan mennyt. Muutamat säpsyt ja pää-alhaalla sinkoilut myös esitti. Ja ryntäili toisten hevosten perään...

Muttamutta, miten sen nyt sanoisikaan. Se tunne, kun lähtee raville ja hevonen lähtee kuin leijumaan. Se tunne, kun pienenpienellä istuntapidätteellä hevonen tulee nätisti ja pehmeästi alas. Projektista tulee vielä superhieno hevonen, pienissä hetkissä sen tunsi, kun selässä istui.

En tiedä, miten Projektiin nyt tulisi suhtautua. Riittääkö se piilevä tunne, että tästä tulee upea siihen, että jaksaa sen vaadittavan työn tehdä. Ja vieläpä nauttia siitä.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Pikkuinen Varsa ja Varsan Kaveri

Näin Varsan tänään. Pidemmittä puheitta: Varsa on ihana. Varsa on ihana tallikäytökseltään, Varsa on ihana juoksutuksessa, Varsa on ihana ratsastajan kanssa, Varsa on ihanan näköinen. Varsa on melkein täydellinen.

Täydellisyydessä on pikkuinen särö. Varsa on liian pikkuinen. Ei pahasti, mutta pikkuisen pikkuinen. Juuri ne pikkuisen kriittiset pikkuiset sentit jäävät puuttumaan. Voi pikkuista Varsaa, et sitten tullutkaan meille.

Hevosia ei kuitenkaan pitäisi käydä katselemassa ollenkaan, kävi nimittäin ilmi, että Varsalla on Kaveri. Toinen samanikäinen Varsa, myös lupaava, kaunis ja ihana. Eikä yhtään liian pieni. Voi Varsan Kaveri sentään, nyt hän on sitten seuraava, joka pitäisi päästä näkemään ja kokemaan.

Huomenna olen menossa katsomaan Mussukkaa uudelleen. Päässä vilisevät Varsat, ja pitäisi virittää aivot aikuisen hevosen taajuudelle. Haluan Mussukan, ja Varsan Kaverin, ja lapsille vieläpä ponin tai pari.

Puhukaa nyt joku järkeä, enkai minä oikeasti halua Varsan Kaveria, kun tarjolla olisi hevonen, joka osaakin jo jotain.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Lisää säpinää hevosrintamalle

Jotta ei elämä menisi liian helpoksi, olen Mussukan ja Projektin lisäksi ottamassa vakavaan harkintaan kaunista kolmivuotiasta. Kutsutaan häntä nyt vaikka Varsaksi. Varsan olen täällä maininnut ennenkin, mutta nyt sain aikaiseksi soittaa kasvattajalle ja sopia, että pääsen tätä ihastelemaan. Perjantaina olen sitten menossa.

Varsa on kummitellut elämääni useampaakin kautta. Olen nähnyt hänestä videota netissä, lukenut myynti-ilmoituksensa, seurannut keskustelua nuorista hevosista mutta myös livekontaktia löytyy tuttujen kautta. Itse asiassa muuan tuttavaperhe oli jopa ollut häntä ostamassa, kunnes sitten kuitenkin päätyivät osaavampaan hevoseen. Tämä on hyvä meriitti ehdottomasti, tiedän siinä perheessä olevan kunnianhimoa isot liudat.

En tiedä millainen yhdistelmä olisimme, minä+Varsa. Kokemusta nuorista hevosista minulla kyllä on runsaastikin, mutta tiedä sitten. Ne ovat kuitenkin olleet aika eri tason otuksia. Tässä hevosessa varmasti olisi ainesta vaikka ja mihin - oikeissa käsissä.

Olenkohan minä jotenkin ihan hassu, kun jatkuvasti kyseenalaistan itseäni. Mitä nyt sejase nimekäs kasvattaja ajattelee, jos kysyn hänen hevostaan. Äääh, sitä varten he kai ilmoittelevat, että ihmiset kiinnostuisivat heidän hevosistaan.

Nyt siis häntä pystyyn ja positiivisin odotuksin perjantaita odottamaan. Sen jälkeen ollaan taas ainakin yhtä kokemusta rikkaampia.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Suokkienergiaa

Eilen tapaamani suomenhevonen oli varsinainen Tapaus. Tapasin hänet itse asiassa koulukilpailuissa, joissa hän teki tämänkeväisen debyyttinsä. Ja hienosti tekikin. Mutta ei mennä asioiden edelle.

Jos historiaa katselee taaksepäin, "Hevonen tulee kotiin"-projektin nimi saattaisi hyvinkin olla "Suomenhevonen tulee kotiin". Olen tästä aiemminkin kirjoitellut, mutta suomenhevosilla on aivan erityinen paikka sydämessäni. Paikka, jota hienoinkaan puoliverinen ei koskaan pysty täysin täyttämään. Lähdin siis tapaamaan Suokki-Tapausta suurin odotuksin ja innolla.

Ensimmäinen havaintoni Suokki-Tapauksesta on loistava. Kaunis hevonen, joka steppailee hermostuneen oloisena ympärilleen katsellen. Energia ja pinkeys loistaa parkkipaikan toiseen laitaan asti. Olen valmis pakkaamaan Suokki-Tapauksen kärryyn ja ajamaan kotiin saman tien. Ainiin, eihän minulla ollut vielä heppakotia.

Suokki-Tapaus ei todellakaan antaudu taputettavaksi eikä millään muotoa ole innoissaan ihmisestä, joka haluaa lääppiä häntä. Suokki-Tapaus menee karkuun, vauhdikkaasti, ympäri omistajaansa niin pitkälle kuin ohjat antavat myöden. Omistaja sanoo hevosen aina olevan aluksi kisapaikoilla tuollainen, mutta rauhottuvan kyllä. Uskon häntä, eikä Suokki-Tapaus todellakaan ole ainoa riehuva hevonen parkkipaikalla.

Siirrymme katsomaan Suokki-Tapauksen verryttelyä. Ihana hevonen, menee luottavaisena ratsastajansa kanssa kaikki pelottavimmatkin nurkat. Ei tuijota tai kyttää, vaan tosiaan on rennon ja luottavaisen oloinen. Suokki-Tapauksella on myös hienonnäköinen liike. Tahdikas ravi, jossa jalat nousevat korkealle. Pyörivä laukka, joka näyttää ehkä himpun raskaalta ratsastaa. Matkaavoittava käynti, joka kuulemma on vaikea ratsastaa rennoksi, mutta näyttää hienolta nyt, kun hevonen menee nätisti.

Suokki-Tapauksen rata menee hyvin. Raviohjelma on upea. Laukassa muutama harmillinen rikko. Kaikenkaikkiaan hän kuitenkin pärjää puoliveristen kisakumppaneidensa joukossa erinomaisesti. Olen oikein ylpeä Suokki-Tapauksesta, vaikkei hän vielä minun olekaan.

Suokki-Tapaus on siis myös kuusivuotias ruuna, suomenhevoseksi melko kevytrakenteinen ja korkea myös. Ihana mamman mussu, jota kasvattaja myy aarteenaan ja silmäteränään. Hyvin hoidettu, luottavainen hevonen, jolla varmasti edetään vielä pitkälle. Valitettavasti hän ei tästä huolimatta taida aivan riittävän korkea olla allekirjoittaneelle. Suokki-Tapauksen ratsastaja on noin 10cm minua lyhyempi ja hän näyttää oikein sopivalta. Epäilen, että itse olisin aavistuksen suuri.

En siis ratsastanut Suokki-Tapausta kisapaikalla. Jätimme omistajan kanssa option, että voisin mennä tätä kokeilemaan tulevalla viikolla. Tänään yön yli mietittyäni, sydän verta vuotaen, laitoin omistajalle viestiä, että en oikeasti usko, että kokeilusta seuraisi oikeasti hevoskauppaa. Katsotaan nyt, mitä omistaja vastailee tähän.

Unelma omasta suokista, joka samalla olisi Vakavasti Otettava Kouluhevonen, on taas askeleen kauempana.

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Epätoivo valtaa

Hevosen ostamisen luulisi olevan iloinen asia ja mukavaa aikaa. Voin kertoa, ei ole. Homma etenee tuskaisen hitaasti ja juuri kun luulet löytäneesi hyvän ratkaisun itsellesi, ilmenee joku uusi vaihtoehto. Kuten nyt vaikkapa Projekti tässä pari päivää sitten.

Elämää ei myöskään yhtään helpota se, että hightech-talli, joka olisi kätevällä sijainnilla ja jossa olisi tilaa, oli ehkä kodikkuuden puutteessaan vielä pahempi kuin etukäteen ajattelin. Puitteet olivat monilta osin todella hienot, hieno maneesi, valoisa siisti talli, fiksut tilat säilyttää tavaraa. Kaikki tehty ihmisille todella miellyttäväksi. Mutta miten sitten hevoselle? Pienet ikävänoloiset tarhat, olemattomat maastot, ankea kenttä, jota ei kuulemma talvella huolleta ollenkaan. Lisäksi hirveä määrä sääntöjä, jotka selkeästi sotivat perusmaalaisjärkeä vastaan. Olen vaikuttunut ja toisaalta en ole yhtään.

Joten mitäs nyt sitten? Mussukka olisi helppo ja nopea tie päästä eteenpäin, hänellä on tallipaikka olemassa. Matka on tosin pidemmällä tähtäimellä sietämätön, eikä tallikaan sellainen, jossa loputtomiin viihtyisi. Valmennusasiatkin täytyisi miettiä uusiksi. Projekti taas, no kuten sanottu, Projektille täytyy antaa mahdollisuus ja tutkia mistä on kysymys. Vaan mitä, jos joku nappaa Mussukan ennen kuin pääsen edes kokeilemaan Projektia, ja sitten en löydä yhteistä säveltä Projektin kanssa. Suomenhevonenkin vähän polttelee... mutta hänestä olen viisaampi huomenna.

Nämä eivät ole yhtään mukavia pohdintoja oikeasti. Tällä hetkellä haluaisin vain ostaa pamauttaa Mussukan ja jäädä odottelemaan tilaa Kotitallille. Mutta kuinka pitkään epämukavuuteen tallin ja valmennuksen osalta silloin tulen itseni sitoneeksi ja kuinka paljon se verottaa sitten innostustani hevosenomistajuuteen, jos tuo aika venyy...

Melkein tekisi mieli haudata koko hevosprojekti.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Lisää ihmeteltävää

Hevosprojektin yksi erittäin iso Mutta on ollut, ja on edelleen, sopivan kodin valitseminen omalle kultamurulle. Täällä ruuhka-Suomen sydämessä ei tallipaikkoja liikaa ole tarjolla, ei ainakaan mukavan ajomatkan päässä. Toki lähtöolettama, alle 15 minuutin ajomatka, on aika kova vaatimus. Toisaalta jos sitä matkaa saa tästä eteenpäin melkein joka päivä suhata, kai jotain vaatimuksia saakin olla. Muuten vaatimukseni tuskin päätä huimaavat. Mukava ja kodikas talli, jonkinlainen kenttä, vähän maastoja ja hyvä tallihenki.

Eilen sain tietää omalla Kotitallillani myytävänä olevasta hevosesta. En koskaan ole katsellut häntä sillä silmällä, että tuo olisi minun. Itse asiassa en ole koskaan katsellut häntä yhtään millään silmällä. Joudun siis virittämään katseeni uuteen moodiin ja porautumaan tämän hevosen sielunmaisemaan.

Kyseessä on 6-vuotias koulutuksessa oleva, lupaavanoloinen projekti. Osaa ilmeisesti perusasiat ja joitain väistöjä. Liikettä on minulle kovasti kehuttu hyvälaatuiseksi ja luonnetta mukavan säpäkäksi. Siinä kaikki, mitä tiedän. Katselin häntä hieman aikaa eilen tallioloissa, menossa oli tappelu viereisen karsinan hevosen kanssa. Lupaa hyvää... loistava kiltti ja rauhallinen perhehevonen ;-D

Tässä hevosessa, kutsutaan häntä nyt vaikka Projektiksi, on kuitenkin yksi erittäin iso plussa. Hän tosiaan asuu Kotitallillani, ja saisi sinne jäädäkin. Hevosharrastamisen yksi ehdoton valopilkku kuitenkin ovat mahtavat ihmiset ja mukava aika tallilla. En hetkeäkään epäile, etteikö useimmilla talleilla tällainen perussopuisa luonne löytäisi ystäviä, mutta kieltämättä luopumisen tuska on ollut erittäin isona Muttana kummittelemassa läpi projektin nimeltä Hevonen tulee kotiin.

Olen siis päättänyt avoimin mielin tutustua Projektiin, vaikka välitön heppakemia ei roihunnutkaan. Käsittely, hoitaminen, juoksuttaminen, ratsastaminen, kaikki nämä voivat tuoda hänestä esiin jotain, johon rakastuu. Se on lopulta niin pienestä kiinni, yksi ohimenevä hetki oikeanlaista tunnetta, silloin tietää paketin olevan siinä.

Tänään olen menossa katsomaan toista potentiaalista kotia hevoselleni. Kyseessä on ihan eri sarjan talli kuin oma Kotitallini. Mielettömät valmennuspuitteet, kaikki mahdollinen hightech-hifistely huomioitu. Hintakin toki sen mukainen. En usko, että paikka täyttää kodikkuuden vaatimuksia, mutta avoimin mielin, tottakai.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Heppakemiaa ilmassa

Saavun aurinkoiselle tallinpihalle eräänä ihanana tiistai-iltana. En kauhean suurin odotuksin, mutta pieni positiivinen jännitys mielessä kuitenkin. Tallin ympäristö vaikuttaa ensi silmäyksellä siistiltä, ja pikkuisen persoonattomalta. Itse talli on iso paikka, varmaan nelisenkymmentä hevosta. Mussukka (nimi muutettu) löytyy kuitenkin helposti.

Olen mykistynyt jo ensi kohtaamisesta. Se katse ja säteily. Ei epäilystäkään, etteikö Mussukka olisi upea hevonen. Iso, kiiltävä ja hyvinhoidetun oloinen. Ja samalla kuitenkin vielä pieni ja vähän hämillään suuresta maailmasta. Hevonen katselee minua uteliaana ja luottavaisen oloisena. Heppakemia räiskyy.

Heppakemia on jännä asia, sitä joko on tai ei. Sen näkee ensi kohtaamisella, siinä kun mieli avoimena vaan katselee uutta tuttavuutta. Heppakemialla ei suoraan ole mitään tekemistä ratsastettavuuden kanssa, mutta heppakemia lupaa aina hyvää tulevaisuutta ajatellen. Tuon kanssa minä haluan ja jaksan tehdä töitä, ottaa mukaan perheeseeni niin hyvässä kuin pahassakin.

Koeratsastus menee kohtalaisesti. Hevonen on herkkä ja miellyttävä. Isot liikkeet, kyky venyä ja koota, ihan kaikkiin apuihin ei vastaa odottamallani tavalla, mikä tietysti vaan osoittaa, että yhteisiä ratsastuksia tarvitaan vielä paljon ja paljon. Täydellinen käynti, rento kiva ravi, laukka pikkuisen hankalampi ratsastaa, mutta oman ratsastajansa kanssa sekin näyttää hyvältä. Muutaman ryntäilynkin pääsee esittämään, kun vahingossa vähän liian kovaa hevosta pohkeella komennan. Rakastan sitä, että hevosella on luonnetta.

Olisiko tämä minun hevoseni? Minulla oli koko ajan hyvä olla Mussukan kanssa. Varma ja luottavainen. Tötöilytkin tuntuivat ennemmin hauskoilta ja oikeanlaisen säpäkkyyden osoituksilta kuin hankaluuksilta. Riittääkö tämän hevosen kapasiteetti ja oppimiskyky? Sitä en osaa sanoa... riittääkö omanikaan? Mussukan oma ratsastaja, puolitunnettu suomalainen kilparatsastaja sanoo uskovansa tähän hevoseen. Sillä voisi tavoitella menestystäkin vaativa B ja A-luokissa. Hän on tietysti myyjän asialla, mutta vaikuttaa perusrehelliseltä ihmiseltä.

Mussukka on siis 6-vuotias ruuna, n. 170 korkea. Tempuista osaa avot, sulut ja vaihdot yksittäin. Venyy ja kokoaa itseään kivasti kaikissa askelissa. Liike on hyvännäköinen, ei tyrmäävä, mutta hyvä. Luonne on nopean tuttavuuden perusteella ihan helmi.

Jään miettimään asiaa ja kaipaan jo saada nähdä Mussukan uudelleen...

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Hevosia tarjolla

Kun ryhdyt tavallisesta ratsastajasta hevosenetsijäksi, elämä muuttuu joiltain osin. Hevoselämä siis. Tutut, puolitutut, hevosia myyvät, kokeneemmat omistajat, valmentajat, täysin noviisit jne. ryhtyvät tarjoamaan vinkkejä ja neuvoja, mitä kannattaisi tehdä. Olen kiitollinen kaikista neuvoista, tarjotkaa niitä jatkossakin, mutta myös hämilläni.

Muutama puolitosissaan tehty kysely ympäriinsä on tällä hetkellä tuottanut satoa seuraavasti:

  • Yksi lupaava 6-vuotias ruuna (jota menen katsomaan tänään), videolla sellainen sievä, letkeäliikkeinen ja kiva, mutta ei välttämättä mikään suurten kenttien tähti... tai mistäpä tuon tietää.
  • Yksi 5-vuotias tulevaisuuden lupaus. Ei kovin kaunis, mutta tyrmäävän upea liike ja (omistajan mukaan) upea luonne. Aloittelee kansallista uraa juuri. Olen yrittänyt pyytää audienssia tätä katsomaan, mutta omistajan into on jostain syystä aina lopahtanut. Noh, ehkä hän vielä aktivoituu :-)
  • 3-vuotias aivan ihana ja todella potentiaalisen oloinen, suorastaan tyrmäävä olento. Sopisi elämäntilanteeseeni sikäli, että jäisi vielä ainakin jouluun asti ratsutettavaksi omalle kotitallilleen. Tästä kullanmurusta kuullaan vielä, vaikkei se minulle päätyisikään.
  • 6-vuotias suomenhevonen. Kaunis kuin kuva, ja suokiksi aivan mahdottoman hyväliikkeinen. Tällekin on audienssi sovittuna, tosin viikonloppuna vasta. En malttaisi odottaa.
  • 11-vuotias kilpakenttien konkari. Ei yhtään hullumpi videolta katsottuna, mutta jostain syystä kiinnostus ei ole herännyt, vaikka tämä olisikin varmasti järkevin vaihtoehto.
  • Mainitsen viimeisenä vielä oman Kultamuruni kotitallilta. Ihana, mahtava hevonen, jonka kanssa heppakemia kohtaa täysin, eikä osaamisessa tai liikkeessä ole mitään pahaa sanottavaa, päinvastoin. Haikein mielin joudun unohtamaan tämän vaihtoehdon, hevosen ollessa jo varsin iäkäs... toisaalta hyvä valinta ensihevoseksi, muutama vuosi kokemusta ja sitten uusin eväin näitä nuorempia katsastamaan.
Kuten huomaamme, nämä ovat kaikki aika erilaisia suuntia kohti hevosenomistajuutta. Omine haasteineen ja hyvine puolineen. Voi kun joku neuvojista osaisi sanoa, ota tuo, ilman omia piilomotiivejaan. Sitä odotellessa ei auta kuin luottaa omaan vaistoon...

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Mutta millainen hevonen?

Päätös hevosen hankinnasta oli lopulta helppo. Päätös siitä, minkälainen hevonen tulisi kyseeseen - no, ei niinkään.

Ensimmäiset ajatukseni omasta hevosesta olivat, että vain suomenhevonen kelpaa. Suomenhevoset ovat kivoja, rehellisiä, monikäyttöisiä... oma, ihana, näppärä suokki. Joten, ei muuta kuin hevosten myynti-ilmoitukset esille. Pikaisella selailulla suomenhevosia löytyi paljon, harmi vaan, että mikään ei varsinaisesti kolahtanut vaatimuslistaan. Ei oikeastaan edes lähelle. Jouduin siis uudestaan esittämään itselleni kysymyksen: mitä minä haluan ja mitä olen haluamastani valmis maksamaan?

Kun hevosia alkaa netistä haeskella, törmää jos jonkinlaiseen. Tavoitteellinen ihminen löytää helposti vähän vanhemman GP-hevosen (hinta 45 000), lupaavan varsan (melkein 30 000) ja paljon muuta mahdotonta. Kivoja hevosia löytyy omemmassakin hintaluokassa, mutta ne alkavat selaillessa tuntua yhä mitättömämmiltä. Jos nyt kerran hevonen, niin täytyyhän sen olla sitten oikeasti hyvä.

Eilen löysin ihanan videon hienosta kolmivuotiaasta. Niin, todellä älykästä, kouluttamaton kolmivuotias, jonka tulevaisuudesta ei mitään tietoa/takeita. Siinä oli kuitenkin sitä Jotain, joka heti pysäytti. Se Jokin laittoi minut miettimään, olisiko tämä minun hevosystäväni ja mitä kolmivuotiaan omistaminen edellyttäisi.

Huomenna olen menossa katsastamaan 6-vuotiaan mukavanoloisen ruunan. Palailen sen osalta omalla postauksella.

En enää koskaan tee tätä tavoitteellisesti

Noin yhdeksän vuotta sitten aloin odottaa esikoistani ja lopetin rakkaan hevosharrastuksen. Takana oli varmasti satakunta kisaviikonloppua, niin koulussa kuin esteilläkin. Tuntihevosilla, vuokraotuksilla, nuorilla noviiseilla ja hienoilla konkareilla. Menestystä ja ruusukkeita, kouluaitojen yli pomppimista ja hylättyjä esteratoja, onnellisia hetkiä ja raivon kyyneliä. Tuolloin vannoin, että kilpavuodet olisivat tässä. En koskaan ikinä enää aio olla tavoitteellinen ratsastaja.

Jo eräs ensimmäisistä ratsastuksenopettajistani sanoi, että menestyisin, jos vaan lakkaisin pelleilemästä ja kuuntelisin mitä hän sanoo. Olin ehkä 13 tai jotain, ja noin vuoden ratsastanut. Ratsastettava otus oli isopäinen ja laiska jättikokoinen hevonen, jonka kanssa jostain syystä meillä synkkasi kauhean hyvin. "Lyhennä niitä naruja...", kiljui pahasuinen opettajani (jota kovasti pelkäsin), "lyhennä ainakin puoli metriä ja ratsasta eteen!". "Kuuntele ja toimi äläkä vain ihmettele siinä, sinä pääset ihan niin pitkälle kuin ikinä haluat, kun vaan kuuntelet." Sinä päivänä minusta tuli tavoitteellinen, ja hauskasta harrastuksesta tuli mitä totisinta totta.

Juniorivuodet menivät ratsastuskoulun tunneilla. Olin ratsastuskoulun mittakaavassa melko hyvä, ratsastin viikon parhaissa ryhmissä, kilpailin aina kun tilaisuus tuli ja haaveilin omasta hevosesta. Jostain syystä sellaista en koskaan saanut, vaikka vanhempani varakkaita olivatkin. Monet ympärillä saivat hienoja hevosia ja edistyivät, olin tottakai kateellinen. Tuolloin vannoin, että isona sitten.

Kun pitkäaikainen opettajani siirtyi toiselle tallille ollessani 18 tai 19, tuli itsellekin eteen mietiskelyn paikka - mitä seuraavaksi. Ratsastuskoulu hevosineen oli nähty eivätkä uudet opettajatkaan vakuuttaneet. Vaihdoin pienemmälle tallille, josta löytyi mukava porukka, hienoja hevosia ja mahdollisuus taas kehittyä paremmaksi. Ratsastelin ja vein eteenpäin muutamaa nuorta ja napsin kilpailuista ruusukkeita tallin rusettihailla. Tätä jatkui, kunnes esikoiseni ilmoitteli tulostaan.

Viime syksynä palasin takaisin tunneille pitkän äitiyslomataukoni jälkeen. Kahdeksan vuotta melkein täysin ratsastamatta, satunnaisia kokeiluita ja tuttujen hevosilla ratsasteluita vain. Palasin tunneille vailla tavoitteita, kunhan vähän saisin ulkoilua, liikuntaa ja heppaterapiaa. Talli oli supermukava paikka. Laadukkaita fiksuja hevosia, kivoja ihmisiä, minulle soveltuva opettaja ja kodikkaat puitteet.

Valitettavasti, tai kenties onneksi, joku jokin aikaa sitten tallilla mainitsi maagisen sanan koulukilpailut. Tämän jälkeen oli kenenkään turha väittää, etteikö minun tavoitteellisuuteni olisi taas kerran herännyt. Ja nyt vihdoin, ei tavoitteiden esteenä ole mitään ylitsepääsemätöntä. Ei raha, aika tai mikään muukaan. Päätös kypsyi ehkä kymmenessä minuutissa - meille tulee hevonen.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Hakusessa hevonen

Reipas aikuisratsastaja hakee itselleen hevosta ja ystävää, toveria kouluradoille:
  • ikä 5+, mutta mielellään alle 10
  • lähemmäs 170 korkea
  • koulutustaso noin helppo A
  • liikettä ja kapasiteettia vaativiin luokkiin
  • hyppytaidoilla ei väliä, kunhan nyt ilokseen joskus hyppäilee
  • terve, järkevä hoidettaessa jne. itsestäänselvää
  • hintaa korkeintaan 15 000 euroa
Näillä kriteereillä lähdin liikkeelle etsimään itselleni ystävää, kunnes asiaa pyöriteltyäni tajusin, että hevosen hankinnassa on monen monta mutkaa. Ja maailma on täynnä ihania, kultaisia heppapersoonia, eikä vaatimuslistoilla ole mitään tekemistä sen kanssa, kuka oikeasti on se Oma Hevonen.

Mutta yhtä kaikki, nyt on päälinjat kasassa, ei muuta kuin etsimään :-)