Hieno ja terve hevonen

Eräänä helteisenä keskiviikkoaamuna otamme Varsan kaverin ja omistajan kanssa suunnaksi hevosklinikan. Opettavainen ja hyvä matka, ei pelkästään siksi, että näkee onko hevonen terve, vaan kaikkea muuta pientä pystyy samalla tarkkailemaan. Otetaan esimerkiksi lastaus. Voisi kuvitella, että nuori ja iso hevonen ei kovin mielellään menisi ahtaaseen koppiin yksin, mutta tämä ei paljoa houkuttelua tarvitse, jotta se saadaan sisään. Sisällä se vähän puhisee, mutta muuten seisoo luottavaisena omana itsenään ihan rauhassa.

Hevosklinikalla on mukavan rauhallista, olemme ainoat asiakkaat. Varsan kaveri on vähän ihmeissään, sillä on hauska tapa puhista ja töristä jännittäessään, mutta mitään sen kummempaa se ei tee. Lainakarsinaankin kotiutuu aivan moitteetta. Ihana otus, kertakaikkiaan. Eläinlääkärikin kehuu tämän asennetta, monet nuoret pitää kuulemma ihan perusjuttuihinkin rauhottaa.

Ostotarkastuksessa eläinlääkäri, sievä ja herttainen nuori nainen, tutkii ensin Varsan kaverin noin päällisin puolin. Kuuntelee, katselee reaktioita, tunnustelee, nostelee jalkoja, sohii lampulla silmiä ja kaikkea sen sellaista. Sitten on vuorossa käynti ja ravi suoralla sekä kaarella. Tässä vaiheessa Varsan kaveri alkaa jo olla melko lunki, eikä yhtään ilahdu ajatuksesta, että pitäisi ravailla. "Et voi olla tosissasi", sen ilmekin kertoo, "kuuma on, ja laitumelle tekisi mieli". Kyllä vain, ensin juostaan suoraan pois ja kohti lääkäristä katsottuna, useampaan kertaan, ja sitten juoksutetaan liinassa kumpaankin suuntaan.

Seuraavaksi Varsan kaverin jalat taivutetaan. En ole taivutuskoetta aikaisemmin nähnytkään, vaikka toki tiedän, mistä siinä on kyse. Eläinlääkäri siis nostaa, jalka kerrallaan, jalan tiettyyn kulmaan ja pitelee sitä ylhäällä jonkin aikaa. Sitten välittömästi ravataan ja lääkäri taas katselee, reagoiko hevonen ontumalla tms. Varsan kaveri suoriutuu taivuttelusta loistavasti saaden puhtaan nollan kaikista taivutuksista. Tämähän alkaa näyttää oikein hyvältä.

Ja mitä olisi klinikkareissu ilman pientä päiväkänniä. Taivutuksen jälkeen Varsan kaveriin tökkäistään rauhottava piikki ja hetken päästä hevonen hoipertelee katse lasittuneena hampaiden tarkistukseen. Näky on oikeastaan aika koominen. Hampaiden tarkastuksessa käytettävä vimpain, millä suu avataan sensijaan on yksinomaan pelottava. Jättikokoisten kuolaimien tapainen juttu laitetaan Varsan kaverin suuhun ja väännetään auki. Varsan kaveri parka, huumattuna ja suu auki väännettynä, joutuu sietämään, kun eläinlääkäri ronkkii sen suuta, ruiskuttelee sinne vettä ja lopuksi vielä raspaa hampaat kuntoon. Omat hammaslääkärikokemukset tuntuvat tämän rinnalla melko keveiltä.

Lopuksi paikalle saapuu pari röntgenhoitajaa, ja he kuvaavat Varsan kaverin jalat useammasta eri kulmasta. Puhtaat kuvat saadaan lopputulemaksi, saan ne vielä muistoksi CD-levyllekin. Ja siinä se sitten olikin. Eläinlääkäri kehuu hevosen harvinaisen terveeksi ja hienoksi yksilöksi väittäen, ettei ole täysin puhtaita papereita uransa aikana kirjoittanut kuin parille muulle hevoselle ennen Varsan kaveria. Jos sanomassa jotain liioittelua onkin, niin hyvältä se silti tuntuu kuulla. Niinpäniin, hienon hieno Varsan kaveri on, maailman hienoin nuori hevonen.

Kotimatkalla juttelemme mukavia Varsan kaverista omistajan kanssa. Saan kuulla sen pikkuvarsa-ajoista, kaikesta mitä he ovat puuhailleet, yleensä nuorten kanssa tekemisestä ja niin edelleen. Ja sovimme, että hevonen vaihtaa omistajaa seuraavalla viikolla, kun hän vain saa kauppakirjan kirjoitettua...

...jonne tuntuu olevan ikuisuus, vaan joka sittenkin tulee. Kauppakirja allekirjoitetaan, samoin omistajanvaihdospaperit. Varsan kaverin passi siirtyy allekirjoittaneelle ja kauppasumma edelliselle omistajalle. Nyt Varsan kaveri on minun ja pian, parin viikon juhannuslomani jälkeen se myös tulee kotiin. Vihdoinkin!

Iloista juhannusta lukijoille, loman jälkeen taas uusissa kuulumisissa, kun Hevonen tulee kotiin!

Haluaisin tiedustella hevosestanne

Kirjoitan sähköpostia tärisevin käsin. Projektin lähdöstä on joitakin päiviä, viikon verran suunnilleen. Sanat, jotka yleensä tulevat näppikseltäni sujuvasti, eivät jotenkaan nyt löydy. "Kuinka teillä on mennyt", aloitan ja pyyhin sen heti pois, "olisin kysellyt vieläkö" ilmestyy ruudulle, mutta sekään ei miellytä. Suoraan asiaan vai kierrellen kaarrellen...

Niin, kyse on siis Varsan kaverista. Tuosta ihanasta otuksesta, jonka jo kertaalleen Projektin vuoksi hylkäsin. Jokin Varsan kaverissa jäi polttelemaan, sellainen aito harmitus siitä, etten sitä silloin ostanut. Ei tullut sitä huojennusta, joka yleensä tulee tehtyjen päätösten jälkeen, vaan homma jäi ikäänkuin kesken. Niinpä tässä siis nielen ylpeyttäni, ja lähestyn kasvattajaa uudemman kerran.

Lopulta saan viestin matkaan ja jään päivittämään sähköpostiani ja tuijottamaan puhelintani epätoivoisen vimman vallassa. "Vastaa jo", mietin, vaikka viestin lähetyksestä on mennyt kolme minuuttia, kolme piinallisen pitkää minuuttia. Puhelin on varmasti rikki, tai nettiyhteys ei toimi. Hevosalan ihmisellähän ei mitenkään voi päivisin olla muuta tekemistä kuin päivystää sähköpostiaan. Kasvattaja vastaa tuskallisten tuntien jälkeen illalla. Kyllä, Varsan kaveri on vielä myytävänä. Tulisinko katsomaan sitä ja juttelemaan. Ihanaa!

Muutaman päivän kuluttua seison kasvattajan maneesissa ja ihailen tulevaa hevostani. Varsan kaveri on ihanampi kuin muistinkaan. Sen tumma karva kiiltää, se leijuu askellajista toiseen. Se on ylpeän ja uljaan näköinen, kuin satuhevonen. Jotten täysin tunteen vietävissä olevalta hupakolta vaikuttaisi, sanotaan nyt myös Varsan kaverin olevan erinomaisesta kouluhevossuvusta. Vaikka totuushan on, että tässä asiassa päätös on tehty vain ja ainoastaan tunteella.

Sinä päivänä se päätetään. Varsan kaveri lähtee ostotarkastukseen ja jos kaikki on kunnossa, Hevonen tulee kotiin. Vähintään helppo A-tasoisen kisavalmiin ratsuni tilalle on tulossa kouluttamaton kolmivuotias, josta ei ole mitään takeita, jolla en ole koskaan ratsastanut ja jollaisen kouluttamisesta minulla ei oikeasti ole mitään varsinaista kokemusta.

Suruaika

Eräs ystäväni sanoi sen hyvin, jokaisella hevosella on suruaikansa. Näin myös Projektilla. En tiedä, vieläkin kirpaisee sydämestä joka kerta, kun ajattelen Projektia. Mitä sille kuuluu, onko se löytänyt hyvän kodin, paraniko yskä, millaisten ihmisten kanssa se on. Ja niin edelleen. Jotenkin kaikki hevoset Projektin jälkeen ovat tuntuneet melko mitättömiltä, jopa muutama melko hieno ja pitkällekoulutettu.

Suruaika sen tekee. Muistan enemmän kuin elävästi sen viimeisen kerran, kun syöttelin Projektia tallinpihalla. Sen kuristavan tunteen, että tätä ei kestä. Toiveen, ettei se sittenkään lähtisi ja samalla tiedon, että toive on ihan turha. Tunne on sama kuin silloin, kun tiesin ensimmäisen hoitohevoseni lähtevän lopetettavaksi seuraavana päivänä. Halusi imeä itseensä jokaisen hetken, mutta ei pystynyt, kun se oli aivan liian tuskallista.

Suruajan ensimmäisinä päivinä vannoin, että tämä oli tässä - toista hevosta ei tule. Ratsastan kausikortin tunnit loppuun ja se siitä, siirryn harrastamaan virkkausta tai golfia (yhtään väheksymättä, varmaan mukavia harrastuksia kumpikin). Kevyttä draamailua toki, en kai sitten oikeasti ollut hylkäämässä haavettani omasta hevosesta missään vaiheessa, mutta tunteet täytyy tietenkin yrittää tuntea läpi sellaisina kuin ne tulevat.

Sitten kuitenkin, valonpilkkuna elämässä, jostain mielen syövereistä nousi eteen vanha tuttavuutemme Varsan kaveri. Varsan kaveri ei tuntunutkaan mitättömältä ja tylsältä, vaan toi takaisin ilon ja hyvän fiiliksen hevosharrastamiseen. Jos hyppään muutaman vaiheen yli tuosta ensi-impulssista tähän hetkeen, voin iloisena kertoa, että muutaman viikon päästä ihan oikeasti Hevonen Tulee Kotiin. Kauppakirjat on tehty, hevonen maksettu ja paikka Kotitallilla Projektin jäljiltä vapaana.

Surusta huolimatta, asioilla on tapana järjestyä ja täytyy uskoa siihen, että näin oli lopulta tarkoitettukin. Projektia on edelleen ikävä, kova ikävä, mutta ollakseni täysin rehellinen, kyllä Varsan kaveri on sittenkin vielä paljon upeampi hevonen.

Palaan myöhemmin niihin värikkäisiin vaiheisiin, jotka tässä postauksessa ohitin...