En enää koskaan tee tätä tavoitteellisesti

Noin yhdeksän vuotta sitten aloin odottaa esikoistani ja lopetin rakkaan hevosharrastuksen. Takana oli varmasti satakunta kisaviikonloppua, niin koulussa kuin esteilläkin. Tuntihevosilla, vuokraotuksilla, nuorilla noviiseilla ja hienoilla konkareilla. Menestystä ja ruusukkeita, kouluaitojen yli pomppimista ja hylättyjä esteratoja, onnellisia hetkiä ja raivon kyyneliä. Tuolloin vannoin, että kilpavuodet olisivat tässä. En koskaan ikinä enää aio olla tavoitteellinen ratsastaja.

Jo eräs ensimmäisistä ratsastuksenopettajistani sanoi, että menestyisin, jos vaan lakkaisin pelleilemästä ja kuuntelisin mitä hän sanoo. Olin ehkä 13 tai jotain, ja noin vuoden ratsastanut. Ratsastettava otus oli isopäinen ja laiska jättikokoinen hevonen, jonka kanssa jostain syystä meillä synkkasi kauhean hyvin. "Lyhennä niitä naruja...", kiljui pahasuinen opettajani (jota kovasti pelkäsin), "lyhennä ainakin puoli metriä ja ratsasta eteen!". "Kuuntele ja toimi äläkä vain ihmettele siinä, sinä pääset ihan niin pitkälle kuin ikinä haluat, kun vaan kuuntelet." Sinä päivänä minusta tuli tavoitteellinen, ja hauskasta harrastuksesta tuli mitä totisinta totta.

Juniorivuodet menivät ratsastuskoulun tunneilla. Olin ratsastuskoulun mittakaavassa melko hyvä, ratsastin viikon parhaissa ryhmissä, kilpailin aina kun tilaisuus tuli ja haaveilin omasta hevosesta. Jostain syystä sellaista en koskaan saanut, vaikka vanhempani varakkaita olivatkin. Monet ympärillä saivat hienoja hevosia ja edistyivät, olin tottakai kateellinen. Tuolloin vannoin, että isona sitten.

Kun pitkäaikainen opettajani siirtyi toiselle tallille ollessani 18 tai 19, tuli itsellekin eteen mietiskelyn paikka - mitä seuraavaksi. Ratsastuskoulu hevosineen oli nähty eivätkä uudet opettajatkaan vakuuttaneet. Vaihdoin pienemmälle tallille, josta löytyi mukava porukka, hienoja hevosia ja mahdollisuus taas kehittyä paremmaksi. Ratsastelin ja vein eteenpäin muutamaa nuorta ja napsin kilpailuista ruusukkeita tallin rusettihailla. Tätä jatkui, kunnes esikoiseni ilmoitteli tulostaan.

Viime syksynä palasin takaisin tunneille pitkän äitiyslomataukoni jälkeen. Kahdeksan vuotta melkein täysin ratsastamatta, satunnaisia kokeiluita ja tuttujen hevosilla ratsasteluita vain. Palasin tunneille vailla tavoitteita, kunhan vähän saisin ulkoilua, liikuntaa ja heppaterapiaa. Talli oli supermukava paikka. Laadukkaita fiksuja hevosia, kivoja ihmisiä, minulle soveltuva opettaja ja kodikkaat puitteet.

Valitettavasti, tai kenties onneksi, joku jokin aikaa sitten tallilla mainitsi maagisen sanan koulukilpailut. Tämän jälkeen oli kenenkään turha väittää, etteikö minun tavoitteellisuuteni olisi taas kerran herännyt. Ja nyt vihdoin, ei tavoitteiden esteenä ole mitään ylitsepääsemätöntä. Ei raha, aika tai mikään muukaan. Päätös kypsyi ehkä kymmenessä minuutissa - meille tulee hevonen.