Kirjoittelen tässä ilokseni ja teidänkin iloksenne pienen tarinan pienen tytön unelmista, ja osallistun samalla Horzen elokuun blogikilpailuun. Haaveena rahoittaa hevoselleni muutama loimi talveksi :-)
Pieni vaalea tyttö seisoo ratsastuskentän vierellä, ja katselee kauniita hevosia ja hienoja ratsukoita. Hieman kateutta mielessään, ja paljon ihailua. Tytöllä on unelma...
Unelmassaan tytöllä on iso musta hevonen. Upea kouluhevonen, joka leijuu pitkällä askeleella kentällä muiden mukana. Hevosen karva kiiltää, se vastaa tytön pyyntöihin herkästi ja pikkutytöt kentän laidalla huokailevat sitä katsellessaan. Tyttö on voittanut hevosensa kanssa kymmenittäin palkintoja, oikeastaan kaiken, mitä on voitettavissa. Sinivalkoisia ruusukkeita, pokaaleita, sadoittain hienoja loimia, rahaa niin paljon, että tytöllä on varaa ostaa mitä vain. Tyttö on - luonnollisesti - erittäin taitava ja ihailtu ratsastaja ja hänen hevosensa veroista ei ole toista.
Helpolla tähän ei ole päästy, ei tietenkään. Takana on tiukkoja valmennustunteja ja paljon työtä. Mutta silti tytöllä ei oikeasti ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon työtä tuollainen menestys todella vaatisi. Kun alla on hieno hevonen ja perusratsastus kunnossa, se riittää, tyttö ajattelee, samalla ajatellen, että hänen ratsastamanaan nuo kentän hevoset menisivät niin paljon hienommin. Ei hän ajatuksissaan täysin pielessä ole. Tyttö on innokas, ahkera ja kunnianhimoinen ja on tottunut vaatimaan itseltään ja hevoseltaan paljon.
Unelmien tiellä ovat ne perinteiset, raha ja aika. Koulu on vielä pahasti kesken eivätkä perheen aikuiset riemusta kiljuen ole hankkimassa hevosia ja valmennustunteja. On hetkiä, jolloin tyttö on aivan vimmaisen katkera tästä, mutta on myös hetkiä, jolloin hän tietää, että unelmat voi aina saavuttaa, kun jaksaa kärsivällisesti tehdä työtä niiden eteen. Siksi hän jaksaa, jokaikinen päivä, tulla suoraan koulusta tallille notkumaan, harjaamaan hevosia, putsaamaan varusteita, taluttamaan pienempiään. Toiveissaan, että joskus joku kuntoutuksessa oleva hevonen vaikkapa tarvitsisi selästä kävelyä, tai mitä tahansa, missä voisi taas oppia vähän lisää.
Mutta mistä tyttö todella unelmoi ja minkä takia, sitä hän ei aina tiedä itsekään. Omat tavoitteet, tunnustuksen kaipuu ja ihailun tarve sekoittuvat mielessä epämääräiseksi puuroksi, josta on vaikea enää sanoa. Tosiasiassa palkintoloimien kaipuu on ehkä enemmän sitä, että haluaa näyttää itselle ja maailmalle pystyvänsä olemaan hyvä.
Melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin tumma nainen kiipeää (melkein) mustan kouluhevosenalkunsa selkään. Hänen unelmissaan ei vilise palkintoloimia ja -rahoja, ja koulukentätkin ovat vielä melko kaukaisessa unelmahorisontissa. Unelmat ovat siinä lyhyessä hetkessä: kierros rauhallista ja rentoa ravia, onnistunut laukannosto, pysähdys ilman, että nenä nousee. Ja kuitenkin, hevosen karva kiiltää, se vastaa pyyntöihin herkästi ja lähtee leijumaan upealle raville. Hevonen on hienoin olento, jonka selässä nainen on koskaan ollut, kaunis ja täydellinen.
Kentän laidalla seisovan pienen vaalean tytön katse kohtaa ratsastajan katseen. Hetken, aivan pienen hetken ajan osat vaihtuvat ja ratsastaja on taas se pieni vaalea tyttö suurine unelmineen. Erona vain se, että nyt hän tietää... hän tietää olevansa riittävän hyvä, tuntee omat rajoitteensa ja puutteensa ja luottaa itseensä sellaisena kuin on. Siitä on hyvä tähdätä eteenpäin. Kenties kohti niitä suuria kilpailukenttiä tai sitten omaksi ilokseen toteuttaa unelmaansa joka päivä.
Tämän blogitekstin avulla osallistun Horzen bloggauskilpailuun ja minulla on mahdollisuus voittaa 500 euron lahjakortti Horzen verkkokauppaan, www.horze.fi.
Ihana :)
VastaaPoista