Hieno ja terve hevonen

Eräänä helteisenä keskiviikkoaamuna otamme Varsan kaverin ja omistajan kanssa suunnaksi hevosklinikan. Opettavainen ja hyvä matka, ei pelkästään siksi, että näkee onko hevonen terve, vaan kaikkea muuta pientä pystyy samalla tarkkailemaan. Otetaan esimerkiksi lastaus. Voisi kuvitella, että nuori ja iso hevonen ei kovin mielellään menisi ahtaaseen koppiin yksin, mutta tämä ei paljoa houkuttelua tarvitse, jotta se saadaan sisään. Sisällä se vähän puhisee, mutta muuten seisoo luottavaisena omana itsenään ihan rauhassa.

Hevosklinikalla on mukavan rauhallista, olemme ainoat asiakkaat. Varsan kaveri on vähän ihmeissään, sillä on hauska tapa puhista ja töristä jännittäessään, mutta mitään sen kummempaa se ei tee. Lainakarsinaankin kotiutuu aivan moitteetta. Ihana otus, kertakaikkiaan. Eläinlääkärikin kehuu tämän asennetta, monet nuoret pitää kuulemma ihan perusjuttuihinkin rauhottaa.

Ostotarkastuksessa eläinlääkäri, sievä ja herttainen nuori nainen, tutkii ensin Varsan kaverin noin päällisin puolin. Kuuntelee, katselee reaktioita, tunnustelee, nostelee jalkoja, sohii lampulla silmiä ja kaikkea sen sellaista. Sitten on vuorossa käynti ja ravi suoralla sekä kaarella. Tässä vaiheessa Varsan kaveri alkaa jo olla melko lunki, eikä yhtään ilahdu ajatuksesta, että pitäisi ravailla. "Et voi olla tosissasi", sen ilmekin kertoo, "kuuma on, ja laitumelle tekisi mieli". Kyllä vain, ensin juostaan suoraan pois ja kohti lääkäristä katsottuna, useampaan kertaan, ja sitten juoksutetaan liinassa kumpaankin suuntaan.

Seuraavaksi Varsan kaverin jalat taivutetaan. En ole taivutuskoetta aikaisemmin nähnytkään, vaikka toki tiedän, mistä siinä on kyse. Eläinlääkäri siis nostaa, jalka kerrallaan, jalan tiettyyn kulmaan ja pitelee sitä ylhäällä jonkin aikaa. Sitten välittömästi ravataan ja lääkäri taas katselee, reagoiko hevonen ontumalla tms. Varsan kaveri suoriutuu taivuttelusta loistavasti saaden puhtaan nollan kaikista taivutuksista. Tämähän alkaa näyttää oikein hyvältä.

Ja mitä olisi klinikkareissu ilman pientä päiväkänniä. Taivutuksen jälkeen Varsan kaveriin tökkäistään rauhottava piikki ja hetken päästä hevonen hoipertelee katse lasittuneena hampaiden tarkistukseen. Näky on oikeastaan aika koominen. Hampaiden tarkastuksessa käytettävä vimpain, millä suu avataan sensijaan on yksinomaan pelottava. Jättikokoisten kuolaimien tapainen juttu laitetaan Varsan kaverin suuhun ja väännetään auki. Varsan kaveri parka, huumattuna ja suu auki väännettynä, joutuu sietämään, kun eläinlääkäri ronkkii sen suuta, ruiskuttelee sinne vettä ja lopuksi vielä raspaa hampaat kuntoon. Omat hammaslääkärikokemukset tuntuvat tämän rinnalla melko keveiltä.

Lopuksi paikalle saapuu pari röntgenhoitajaa, ja he kuvaavat Varsan kaverin jalat useammasta eri kulmasta. Puhtaat kuvat saadaan lopputulemaksi, saan ne vielä muistoksi CD-levyllekin. Ja siinä se sitten olikin. Eläinlääkäri kehuu hevosen harvinaisen terveeksi ja hienoksi yksilöksi väittäen, ettei ole täysin puhtaita papereita uransa aikana kirjoittanut kuin parille muulle hevoselle ennen Varsan kaveria. Jos sanomassa jotain liioittelua onkin, niin hyvältä se silti tuntuu kuulla. Niinpäniin, hienon hieno Varsan kaveri on, maailman hienoin nuori hevonen.

Kotimatkalla juttelemme mukavia Varsan kaverista omistajan kanssa. Saan kuulla sen pikkuvarsa-ajoista, kaikesta mitä he ovat puuhailleet, yleensä nuorten kanssa tekemisestä ja niin edelleen. Ja sovimme, että hevonen vaihtaa omistajaa seuraavalla viikolla, kun hän vain saa kauppakirjan kirjoitettua...

...jonne tuntuu olevan ikuisuus, vaan joka sittenkin tulee. Kauppakirja allekirjoitetaan, samoin omistajanvaihdospaperit. Varsan kaverin passi siirtyy allekirjoittaneelle ja kauppasumma edelliselle omistajalle. Nyt Varsan kaveri on minun ja pian, parin viikon juhannuslomani jälkeen se myös tulee kotiin. Vihdoinkin!

Iloista juhannusta lukijoille, loman jälkeen taas uusissa kuulumisissa, kun Hevonen tulee kotiin!

Haluaisin tiedustella hevosestanne

Kirjoitan sähköpostia tärisevin käsin. Projektin lähdöstä on joitakin päiviä, viikon verran suunnilleen. Sanat, jotka yleensä tulevat näppikseltäni sujuvasti, eivät jotenkaan nyt löydy. "Kuinka teillä on mennyt", aloitan ja pyyhin sen heti pois, "olisin kysellyt vieläkö" ilmestyy ruudulle, mutta sekään ei miellytä. Suoraan asiaan vai kierrellen kaarrellen...

Niin, kyse on siis Varsan kaverista. Tuosta ihanasta otuksesta, jonka jo kertaalleen Projektin vuoksi hylkäsin. Jokin Varsan kaverissa jäi polttelemaan, sellainen aito harmitus siitä, etten sitä silloin ostanut. Ei tullut sitä huojennusta, joka yleensä tulee tehtyjen päätösten jälkeen, vaan homma jäi ikäänkuin kesken. Niinpä tässä siis nielen ylpeyttäni, ja lähestyn kasvattajaa uudemman kerran.

Lopulta saan viestin matkaan ja jään päivittämään sähköpostiani ja tuijottamaan puhelintani epätoivoisen vimman vallassa. "Vastaa jo", mietin, vaikka viestin lähetyksestä on mennyt kolme minuuttia, kolme piinallisen pitkää minuuttia. Puhelin on varmasti rikki, tai nettiyhteys ei toimi. Hevosalan ihmisellähän ei mitenkään voi päivisin olla muuta tekemistä kuin päivystää sähköpostiaan. Kasvattaja vastaa tuskallisten tuntien jälkeen illalla. Kyllä, Varsan kaveri on vielä myytävänä. Tulisinko katsomaan sitä ja juttelemaan. Ihanaa!

Muutaman päivän kuluttua seison kasvattajan maneesissa ja ihailen tulevaa hevostani. Varsan kaveri on ihanampi kuin muistinkaan. Sen tumma karva kiiltää, se leijuu askellajista toiseen. Se on ylpeän ja uljaan näköinen, kuin satuhevonen. Jotten täysin tunteen vietävissä olevalta hupakolta vaikuttaisi, sanotaan nyt myös Varsan kaverin olevan erinomaisesta kouluhevossuvusta. Vaikka totuushan on, että tässä asiassa päätös on tehty vain ja ainoastaan tunteella.

Sinä päivänä se päätetään. Varsan kaveri lähtee ostotarkastukseen ja jos kaikki on kunnossa, Hevonen tulee kotiin. Vähintään helppo A-tasoisen kisavalmiin ratsuni tilalle on tulossa kouluttamaton kolmivuotias, josta ei ole mitään takeita, jolla en ole koskaan ratsastanut ja jollaisen kouluttamisesta minulla ei oikeasti ole mitään varsinaista kokemusta.

Suruaika

Eräs ystäväni sanoi sen hyvin, jokaisella hevosella on suruaikansa. Näin myös Projektilla. En tiedä, vieläkin kirpaisee sydämestä joka kerta, kun ajattelen Projektia. Mitä sille kuuluu, onko se löytänyt hyvän kodin, paraniko yskä, millaisten ihmisten kanssa se on. Ja niin edelleen. Jotenkin kaikki hevoset Projektin jälkeen ovat tuntuneet melko mitättömiltä, jopa muutama melko hieno ja pitkällekoulutettu.

Suruaika sen tekee. Muistan enemmän kuin elävästi sen viimeisen kerran, kun syöttelin Projektia tallinpihalla. Sen kuristavan tunteen, että tätä ei kestä. Toiveen, ettei se sittenkään lähtisi ja samalla tiedon, että toive on ihan turha. Tunne on sama kuin silloin, kun tiesin ensimmäisen hoitohevoseni lähtevän lopetettavaksi seuraavana päivänä. Halusi imeä itseensä jokaisen hetken, mutta ei pystynyt, kun se oli aivan liian tuskallista.

Suruajan ensimmäisinä päivinä vannoin, että tämä oli tässä - toista hevosta ei tule. Ratsastan kausikortin tunnit loppuun ja se siitä, siirryn harrastamaan virkkausta tai golfia (yhtään väheksymättä, varmaan mukavia harrastuksia kumpikin). Kevyttä draamailua toki, en kai sitten oikeasti ollut hylkäämässä haavettani omasta hevosesta missään vaiheessa, mutta tunteet täytyy tietenkin yrittää tuntea läpi sellaisina kuin ne tulevat.

Sitten kuitenkin, valonpilkkuna elämässä, jostain mielen syövereistä nousi eteen vanha tuttavuutemme Varsan kaveri. Varsan kaveri ei tuntunutkaan mitättömältä ja tylsältä, vaan toi takaisin ilon ja hyvän fiiliksen hevosharrastamiseen. Jos hyppään muutaman vaiheen yli tuosta ensi-impulssista tähän hetkeen, voin iloisena kertoa, että muutaman viikon päästä ihan oikeasti Hevonen Tulee Kotiin. Kauppakirjat on tehty, hevonen maksettu ja paikka Kotitallilla Projektin jäljiltä vapaana.

Surusta huolimatta, asioilla on tapana järjestyä ja täytyy uskoa siihen, että näin oli lopulta tarkoitettukin. Projektia on edelleen ikävä, kova ikävä, mutta ollakseni täysin rehellinen, kyllä Varsan kaveri on sittenkin vielä paljon upeampi hevonen.

Palaan myöhemmin niihin värikkäisiin vaiheisiin, jotka tässä postauksessa ohitin...

Iso, iso takaisku

Jos joku asia vaikuttaa liian hyvältä, sen täytyy sitä ollakin. Sen verran olen tässä viimeisen viikon aikana oppinut. Kyse on siis rakkaasta Projektistani.

Olin tässä seuraillut Projektin yskimistä ja miettinyt kannattaisiko alkaa omistajan kanssa neuvotella, mutta hulluhan sitä olisi, jos yskivän hevosen tuosta vain ostaisi. Joitakin päiviä sitten alkoi kuitenkin kuulua huhuja, että Projektin omistaja olisi tyytymätön siihen, miten Projekti oli Kotitallilla hoidettu. Ja että hän aikoisi siksi viedä Projektin pois. Päätin sitten soitella hänelle ja kysellä, mistä oli kysymys.

Puhelu oli mielenkiintoinen. Omistajaa en varsinaisesti tunne, joskus olen nähnyt. Sain kuitenkin tietää, että Projekti olisi muuttamassa ihan toiselle tallille jo seuraavana päivänä ja että hinta, jota tästä oli pyydetty oli alle puolet siitä, mitä omistaja odotti saavansa. Olin aivan puulla päähän lyöty. Kyllähän Projekti on hieno hevonen upealla liikkeellä, ja varsin mukavalla suvulla, mutta niin hieno se ei ole. Kouluttamaton hevonen ilman mitään kisatuloksia kuitenkin. Valmiita kansallisella tasolla mukavasti pärjääviä hevosia saa halvemmalla.

En tiedä, mikä väärinkäsitys tässä oli alunperin sitten hinnan osalta käynyt. Useamman hyvin erilaisen tarinan olen jo tästä ehtinyt kuulla. Se saa minut hieman surulliseksi, suorana ja perusmutkattomana ihmisenä en oikeasti yhtään jaksaisi ihmisten välisten sotkujen keskellä olla. Lisäväriä tarinaan tietysti tuovat erilaiset kertomukset, joiden mukaan Projekti olisi ollut myyty jo pidemmän aikaa. Äääääh, pesen käteni koko hommasta nyt.

Projektin kohtalo saa minut kuitenkin erittäin surulliseksi. Olin kovasti ehtinyt siihen kiintyä, ja osittain tyhmästikin ajatellut sitä kuin omanani. Mielestäni myös Projekti oli hyvin oppinut luottamaan minuun ja uskon, että meistä olisi vielä tullut oikein mainio ratsukko. Toivon kuitenkin kaikesta sydämestäni, että Projekti saa arvoisensa ihanan kodin ja mukavan oman ihmisen. Sitä pieni rakas Projektini tosiaan tarvitsee, sellainen hellyydenkipeä kultamuru kun on.

Eipä se auta nyt kuin nuolla hetki haavoja, ja suunnata sitten ajatukset ehkäpä johonkin toiseen ihanaan nuoreen otukseen. Kenties näin oli lopulta tarkoitettukin, ja näiden muutamien viikkojen aikana tunnen kuitenkin oppineeni hevosen sielunmaailmasta aika paljon enemmän kuin pitkään aikaan. Kiitos siitä rakkaalle Projektille.

Sen pituinen se

Muutama päivä on tässä mennyt tulisilla hiilillä pohtiessa Varsan kaveria ja Projektia ja näiden yhteensovittamista. Teoriassa yhtälö olisikin mahdollinen, mutta sanotaanko näin, että ensin olisi varmasti syytä totutella yhden hevosen omistamiseen ja miettiä sitten niitä jatkoja. Sääli sinänsä, Varsan kaveri on niin hieno hevonen, josta varmasti radoilla kuullaan. Luultavasti paljon voitokkaammissa merkeissä kuin Projektista.

Totuus kuitenkin valkeni minulle tänään Projektia irtojuoksuttaessani. Toinen on niin kertakaikkisen täydellinen luonne, ja ansaitsee omistajan, jolla on hänelle aikaa ja jonka ei tarvitse kiitää hevosen selästä toiseen. Vaan joka nauttii jokaisesta, tai ainakin useimmista hetkistä hevosensa kanssa. Kuka tietää, tilanne voi olla aivan eri vuoden kuluttua, jos Projektin saa koulutettua siihen malliin, että jotain vuokraajan tapaista voi miettiä tai mahdollisesti perheen vähemmän ratsastaneita voi selkään laittaa.

Sydän verta vuotaen siis ilmoitin tänään Varsan kaverin myyjälle, että en tällä erää pysty tätä ostamaan. Sen pituinen se jakso elämässä, nyt ajatukset kohti Projektia.

Projektissa on kuitenkin yksi huolettava asia ja se on jatkuva yskä. Kun aloittelin Projektiuraani, se oli pientä. Sitten se yltyi aika pahaksikin. Nyt se on selkeästi vähentynyt, mutta edelleen liikutuksessa Projekti yskii ja juoksutuksessakin puuskuttaa jo muutaman ravikierroksen jälkeen. Osittain asiaa selittää huono kunto, mutta eläinlääkärin arviota tässä ennen ostopäätöstä tarvitaan. Toki muutenkin, jalkojen yms. osalta - ihan jo vakuutuskuvioitakin ajatellen. Toivon kovin kovasti, että Projektin yskä on ollut vain vilustumista ja se, että se on vähenemään päin tarkoittaa, että pian Projekti-kulta on oikeasti terve.

Valinnan tuskaa

Taas kerran olen saattamassa itseäni ongelmiin tässä hevosprojektissa. Voi maailman ihanat hevoset sentään.

Varsan kaveri on nimittäin yhtä ihana kuin Varsa, tai kenties vielä ihanampi ison kokonsa ja tasaisemman luonteensa ansiosta. Liike ei ole aivan yhtä tyrmäävä, mutta ulkoinen olemus taas on huomattavasti upeampi. Rakenne on täydellinen. Kaikenkaikkiaan: Varsan kaveri on kaikkea sitä, mitä Vakavasti Otettavan Kouluhevosen tuleekin olla. Plussana vielä väri, joka on aivan ihana mustanruunikko.

Varsan kaveri on siis kolmivuotias, kuukauden verran ratsastettu. Osaa suurinpiirtein pohkeet ja pidätteet ja jäisi siksi aikaa vielä ratsutukseen, että osaa ne kunnolla. Hämmentävää Varsan kaverin liikkeessä on tasaisuus. Jotenkin tämä hevonen on kauhean kypsän oloinen, pää pysyy nätisti paikallaan liikkeessä ja laukkakin on luonnostaan tasapainoista. Varsan kaveri vaikuttaa iästään huolimatta kypsemmältä ratsastaa kuin Projekti, mikä on kieltämättä hämmentävää. Itse en siis ole Varsan kaverin selässä ollut, tämä on vain näköhavainto.

Olen aivan nyt valinnan tuskassa. Haluan ehdottomasti Projektin, mikäli siitä sopuun päästään mutta haluan myös Varsan kaverin. Edellyttäen tietysti, että osoittautuvat terveiksi. Kummankin kanssa pitäisi myös järjestää kuntoon kuvio, jossa olisi riittävästi asiantuntevaa koulutus- ja valmennusapua. Ja Koti, Projektilla on jo hyvä Koti, Varsan kaveri taas täytyisi laittaa majoitukseen jonnekin omalle takapihalle tms.

Voi kahden hevosen loukku sentään.

Ihana Projekti

Voi Projekti-kultaa, heppakemia on alkanut tässäkin tutustumisen myötä roihuta. Ei samalla tapaa räiskyen kuin Mussukan kanssa, vaan syvemmällä tapaa. Sydämeni ei jysähdä pois paikoiltaan joka kerta kun näen Projektin, vaan ennemminkin sellainen hyvänmielentunne valtaa kokonaan. Minun oma Projektini...

Hetkinen, eipäs mennä asioiden edelle. Projekti ei todellakaan ole vielä omani, enkä ole edes omistajansa kanssa hänestä puhunut. Olen vain saanut ainutlaatuisen mahdollisuuden todella tiiviisti ja ajan kanssa tutustua tähän hienoon otukseen. En usko, että moni hevosenostaja on näin onnekas - olen käynyt tunneilla, ratsastellut itsenäisesti, ollut kentällä yksin ja isossa hevosporukassa, harjaillut ja hoidellut mielinmäärin, syötellyt ja vaikka mitä. Projekti on ollut pari viikkoa nyt kuin omani. Tämän jälkeen suorastaan hävettäisi, jos en erittäin vakavasti olisi yrittämässä päästä omistajan kanssa yhteisymmärrykseen hinnasta ja muista ehdoista.

Mielestäni myös ratsastuksessa olemme edistyneet tänä aikana. Kun aluksi en saanut laukkaa edes kunnolla nousemaan - ja jos sain, pukkirodeo oli enemmän kuin todennäköinen, nyt Projekti jo laukkaa melko hyvin avuilla ja nostaa useimmiten kauniisti. Tasapainotonta kaahotusta se vielä osittain on, mutta pikkuhiljaa iloitsemme, kun joku keskiympyrä välillä onnistuukin. Olen myös oppinut tuntemaan Projektin tapaa karata tahdista, jos sitä ei ole vahtimassa. Ja tehnyt lukemattomat määrät pysähdyksiä aivan tasajaloin. Pieniä ovat ilonaiheet, mutta Projektin kanssa oleminen ja tekeminen vaan tuntuu niin palkitsevalta.

Vielä haluaisin nähdä hänet jonkun muun ratsastamana, että näkisin sen, mitä tähän mennessä olen oppinut tuntemaan selästä käsin. Jos sekin näky miellyttää, en keksi enää syitä olla päätymättä neuvottelemaan ostamisesta. Paitsi ehkäpä Varsan Kaveri, jonka tapaan huomenna.

p.s. Kuulin, että Mussukka on nyt sitten lähtenyt myyntitallille pois lähiseudulta, joten se asia on sitten tältä erää päätetty. Toivottavasti hän löytää arvoisensa omistajan uudesta paikasta, sillä Mussukkakin on todellinen aarre hevoseksi.