Projektina Projekti

Sain ilon ja kunnian tutustua Projektiin vähän paremmin eilen. Reippaan estetunnin perään muutamat mukavat pyörähtelyt helteisellä ja pölyävällä kentällä. Hyppytaitoni ovat muuten järkyttävän ruosteessa, ei sillä, että se varsinaisesti Projektiin liittyisi.

Projekti oli, niin, nimensä mukainen. Yllättävän kuuntelevainen suurimman osan ajasta. Kentän toista päätä hän vihasi, olo oli kuin alkeiskurssilla - hevonen ei vaan mennyt. Muutamat säpsyt ja pää-alhaalla sinkoilut myös esitti. Ja ryntäili toisten hevosten perään...

Muttamutta, miten sen nyt sanoisikaan. Se tunne, kun lähtee raville ja hevonen lähtee kuin leijumaan. Se tunne, kun pienenpienellä istuntapidätteellä hevonen tulee nätisti ja pehmeästi alas. Projektista tulee vielä superhieno hevonen, pienissä hetkissä sen tunsi, kun selässä istui.

En tiedä, miten Projektiin nyt tulisi suhtautua. Riittääkö se piilevä tunne, että tästä tulee upea siihen, että jaksaa sen vaadittavan työn tehdä. Ja vieläpä nauttia siitä.

Pikkuinen Varsa ja Varsan Kaveri

Näin Varsan tänään. Pidemmittä puheitta: Varsa on ihana. Varsa on ihana tallikäytökseltään, Varsa on ihana juoksutuksessa, Varsa on ihana ratsastajan kanssa, Varsa on ihanan näköinen. Varsa on melkein täydellinen.

Täydellisyydessä on pikkuinen särö. Varsa on liian pikkuinen. Ei pahasti, mutta pikkuisen pikkuinen. Juuri ne pikkuisen kriittiset pikkuiset sentit jäävät puuttumaan. Voi pikkuista Varsaa, et sitten tullutkaan meille.

Hevosia ei kuitenkaan pitäisi käydä katselemassa ollenkaan, kävi nimittäin ilmi, että Varsalla on Kaveri. Toinen samanikäinen Varsa, myös lupaava, kaunis ja ihana. Eikä yhtään liian pieni. Voi Varsan Kaveri sentään, nyt hän on sitten seuraava, joka pitäisi päästä näkemään ja kokemaan.

Huomenna olen menossa katsomaan Mussukkaa uudelleen. Päässä vilisevät Varsat, ja pitäisi virittää aivot aikuisen hevosen taajuudelle. Haluan Mussukan, ja Varsan Kaverin, ja lapsille vieläpä ponin tai pari.

Puhukaa nyt joku järkeä, enkai minä oikeasti halua Varsan Kaveria, kun tarjolla olisi hevonen, joka osaakin jo jotain.

Lisää säpinää hevosrintamalle

Jotta ei elämä menisi liian helpoksi, olen Mussukan ja Projektin lisäksi ottamassa vakavaan harkintaan kaunista kolmivuotiasta. Kutsutaan häntä nyt vaikka Varsaksi. Varsan olen täällä maininnut ennenkin, mutta nyt sain aikaiseksi soittaa kasvattajalle ja sopia, että pääsen tätä ihastelemaan. Perjantaina olen sitten menossa.

Varsa on kummitellut elämääni useampaakin kautta. Olen nähnyt hänestä videota netissä, lukenut myynti-ilmoituksensa, seurannut keskustelua nuorista hevosista mutta myös livekontaktia löytyy tuttujen kautta. Itse asiassa muuan tuttavaperhe oli jopa ollut häntä ostamassa, kunnes sitten kuitenkin päätyivät osaavampaan hevoseen. Tämä on hyvä meriitti ehdottomasti, tiedän siinä perheessä olevan kunnianhimoa isot liudat.

En tiedä millainen yhdistelmä olisimme, minä+Varsa. Kokemusta nuorista hevosista minulla kyllä on runsaastikin, mutta tiedä sitten. Ne ovat kuitenkin olleet aika eri tason otuksia. Tässä hevosessa varmasti olisi ainesta vaikka ja mihin - oikeissa käsissä.

Olenkohan minä jotenkin ihan hassu, kun jatkuvasti kyseenalaistan itseäni. Mitä nyt sejase nimekäs kasvattaja ajattelee, jos kysyn hänen hevostaan. Äääh, sitä varten he kai ilmoittelevat, että ihmiset kiinnostuisivat heidän hevosistaan.

Nyt siis häntä pystyyn ja positiivisin odotuksin perjantaita odottamaan. Sen jälkeen ollaan taas ainakin yhtä kokemusta rikkaampia.

Suokkienergiaa

Eilen tapaamani suomenhevonen oli varsinainen Tapaus. Tapasin hänet itse asiassa koulukilpailuissa, joissa hän teki tämänkeväisen debyyttinsä. Ja hienosti tekikin. Mutta ei mennä asioiden edelle.

Jos historiaa katselee taaksepäin, "Hevonen tulee kotiin"-projektin nimi saattaisi hyvinkin olla "Suomenhevonen tulee kotiin". Olen tästä aiemminkin kirjoitellut, mutta suomenhevosilla on aivan erityinen paikka sydämessäni. Paikka, jota hienoinkaan puoliverinen ei koskaan pysty täysin täyttämään. Lähdin siis tapaamaan Suokki-Tapausta suurin odotuksin ja innolla.

Ensimmäinen havaintoni Suokki-Tapauksesta on loistava. Kaunis hevonen, joka steppailee hermostuneen oloisena ympärilleen katsellen. Energia ja pinkeys loistaa parkkipaikan toiseen laitaan asti. Olen valmis pakkaamaan Suokki-Tapauksen kärryyn ja ajamaan kotiin saman tien. Ainiin, eihän minulla ollut vielä heppakotia.

Suokki-Tapaus ei todellakaan antaudu taputettavaksi eikä millään muotoa ole innoissaan ihmisestä, joka haluaa lääppiä häntä. Suokki-Tapaus menee karkuun, vauhdikkaasti, ympäri omistajaansa niin pitkälle kuin ohjat antavat myöden. Omistaja sanoo hevosen aina olevan aluksi kisapaikoilla tuollainen, mutta rauhottuvan kyllä. Uskon häntä, eikä Suokki-Tapaus todellakaan ole ainoa riehuva hevonen parkkipaikalla.

Siirrymme katsomaan Suokki-Tapauksen verryttelyä. Ihana hevonen, menee luottavaisena ratsastajansa kanssa kaikki pelottavimmatkin nurkat. Ei tuijota tai kyttää, vaan tosiaan on rennon ja luottavaisen oloinen. Suokki-Tapauksella on myös hienonnäköinen liike. Tahdikas ravi, jossa jalat nousevat korkealle. Pyörivä laukka, joka näyttää ehkä himpun raskaalta ratsastaa. Matkaavoittava käynti, joka kuulemma on vaikea ratsastaa rennoksi, mutta näyttää hienolta nyt, kun hevonen menee nätisti.

Suokki-Tapauksen rata menee hyvin. Raviohjelma on upea. Laukassa muutama harmillinen rikko. Kaikenkaikkiaan hän kuitenkin pärjää puoliveristen kisakumppaneidensa joukossa erinomaisesti. Olen oikein ylpeä Suokki-Tapauksesta, vaikkei hän vielä minun olekaan.

Suokki-Tapaus on siis myös kuusivuotias ruuna, suomenhevoseksi melko kevytrakenteinen ja korkea myös. Ihana mamman mussu, jota kasvattaja myy aarteenaan ja silmäteränään. Hyvin hoidettu, luottavainen hevonen, jolla varmasti edetään vielä pitkälle. Valitettavasti hän ei tästä huolimatta taida aivan riittävän korkea olla allekirjoittaneelle. Suokki-Tapauksen ratsastaja on noin 10cm minua lyhyempi ja hän näyttää oikein sopivalta. Epäilen, että itse olisin aavistuksen suuri.

En siis ratsastanut Suokki-Tapausta kisapaikalla. Jätimme omistajan kanssa option, että voisin mennä tätä kokeilemaan tulevalla viikolla. Tänään yön yli mietittyäni, sydän verta vuotaen, laitoin omistajalle viestiä, että en oikeasti usko, että kokeilusta seuraisi oikeasti hevoskauppaa. Katsotaan nyt, mitä omistaja vastailee tähän.

Unelma omasta suokista, joka samalla olisi Vakavasti Otettava Kouluhevonen, on taas askeleen kauempana.

Epätoivo valtaa

Hevosen ostamisen luulisi olevan iloinen asia ja mukavaa aikaa. Voin kertoa, ei ole. Homma etenee tuskaisen hitaasti ja juuri kun luulet löytäneesi hyvän ratkaisun itsellesi, ilmenee joku uusi vaihtoehto. Kuten nyt vaikkapa Projekti tässä pari päivää sitten.

Elämää ei myöskään yhtään helpota se, että hightech-talli, joka olisi kätevällä sijainnilla ja jossa olisi tilaa, oli ehkä kodikkuuden puutteessaan vielä pahempi kuin etukäteen ajattelin. Puitteet olivat monilta osin todella hienot, hieno maneesi, valoisa siisti talli, fiksut tilat säilyttää tavaraa. Kaikki tehty ihmisille todella miellyttäväksi. Mutta miten sitten hevoselle? Pienet ikävänoloiset tarhat, olemattomat maastot, ankea kenttä, jota ei kuulemma talvella huolleta ollenkaan. Lisäksi hirveä määrä sääntöjä, jotka selkeästi sotivat perusmaalaisjärkeä vastaan. Olen vaikuttunut ja toisaalta en ole yhtään.

Joten mitäs nyt sitten? Mussukka olisi helppo ja nopea tie päästä eteenpäin, hänellä on tallipaikka olemassa. Matka on tosin pidemmällä tähtäimellä sietämätön, eikä tallikaan sellainen, jossa loputtomiin viihtyisi. Valmennusasiatkin täytyisi miettiä uusiksi. Projekti taas, no kuten sanottu, Projektille täytyy antaa mahdollisuus ja tutkia mistä on kysymys. Vaan mitä, jos joku nappaa Mussukan ennen kuin pääsen edes kokeilemaan Projektia, ja sitten en löydä yhteistä säveltä Projektin kanssa. Suomenhevonenkin vähän polttelee... mutta hänestä olen viisaampi huomenna.

Nämä eivät ole yhtään mukavia pohdintoja oikeasti. Tällä hetkellä haluaisin vain ostaa pamauttaa Mussukan ja jäädä odottelemaan tilaa Kotitallille. Mutta kuinka pitkään epämukavuuteen tallin ja valmennuksen osalta silloin tulen itseni sitoneeksi ja kuinka paljon se verottaa sitten innostustani hevosenomistajuuteen, jos tuo aika venyy...

Melkein tekisi mieli haudata koko hevosprojekti.

Lisää ihmeteltävää

Hevosprojektin yksi erittäin iso Mutta on ollut, ja on edelleen, sopivan kodin valitseminen omalle kultamurulle. Täällä ruuhka-Suomen sydämessä ei tallipaikkoja liikaa ole tarjolla, ei ainakaan mukavan ajomatkan päässä. Toki lähtöolettama, alle 15 minuutin ajomatka, on aika kova vaatimus. Toisaalta jos sitä matkaa saa tästä eteenpäin melkein joka päivä suhata, kai jotain vaatimuksia saakin olla. Muuten vaatimukseni tuskin päätä huimaavat. Mukava ja kodikas talli, jonkinlainen kenttä, vähän maastoja ja hyvä tallihenki.

Eilen sain tietää omalla Kotitallillani myytävänä olevasta hevosesta. En koskaan ole katsellut häntä sillä silmällä, että tuo olisi minun. Itse asiassa en ole koskaan katsellut häntä yhtään millään silmällä. Joudun siis virittämään katseeni uuteen moodiin ja porautumaan tämän hevosen sielunmaisemaan.

Kyseessä on 6-vuotias koulutuksessa oleva, lupaavanoloinen projekti. Osaa ilmeisesti perusasiat ja joitain väistöjä. Liikettä on minulle kovasti kehuttu hyvälaatuiseksi ja luonnetta mukavan säpäkäksi. Siinä kaikki, mitä tiedän. Katselin häntä hieman aikaa eilen tallioloissa, menossa oli tappelu viereisen karsinan hevosen kanssa. Lupaa hyvää... loistava kiltti ja rauhallinen perhehevonen ;-D

Tässä hevosessa, kutsutaan häntä nyt vaikka Projektiksi, on kuitenkin yksi erittäin iso plussa. Hän tosiaan asuu Kotitallillani, ja saisi sinne jäädäkin. Hevosharrastamisen yksi ehdoton valopilkku kuitenkin ovat mahtavat ihmiset ja mukava aika tallilla. En hetkeäkään epäile, etteikö useimmilla talleilla tällainen perussopuisa luonne löytäisi ystäviä, mutta kieltämättä luopumisen tuska on ollut erittäin isona Muttana kummittelemassa läpi projektin nimeltä Hevonen tulee kotiin.

Olen siis päättänyt avoimin mielin tutustua Projektiin, vaikka välitön heppakemia ei roihunnutkaan. Käsittely, hoitaminen, juoksuttaminen, ratsastaminen, kaikki nämä voivat tuoda hänestä esiin jotain, johon rakastuu. Se on lopulta niin pienestä kiinni, yksi ohimenevä hetki oikeanlaista tunnetta, silloin tietää paketin olevan siinä.

Tänään olen menossa katsomaan toista potentiaalista kotia hevoselleni. Kyseessä on ihan eri sarjan talli kuin oma Kotitallini. Mielettömät valmennuspuitteet, kaikki mahdollinen hightech-hifistely huomioitu. Hintakin toki sen mukainen. En usko, että paikka täyttää kodikkuuden vaatimuksia, mutta avoimin mielin, tottakai.

Heppakemiaa ilmassa

Saavun aurinkoiselle tallinpihalle eräänä ihanana tiistai-iltana. En kauhean suurin odotuksin, mutta pieni positiivinen jännitys mielessä kuitenkin. Tallin ympäristö vaikuttaa ensi silmäyksellä siistiltä, ja pikkuisen persoonattomalta. Itse talli on iso paikka, varmaan nelisenkymmentä hevosta. Mussukka (nimi muutettu) löytyy kuitenkin helposti.

Olen mykistynyt jo ensi kohtaamisesta. Se katse ja säteily. Ei epäilystäkään, etteikö Mussukka olisi upea hevonen. Iso, kiiltävä ja hyvinhoidetun oloinen. Ja samalla kuitenkin vielä pieni ja vähän hämillään suuresta maailmasta. Hevonen katselee minua uteliaana ja luottavaisen oloisena. Heppakemia räiskyy.

Heppakemia on jännä asia, sitä joko on tai ei. Sen näkee ensi kohtaamisella, siinä kun mieli avoimena vaan katselee uutta tuttavuutta. Heppakemialla ei suoraan ole mitään tekemistä ratsastettavuuden kanssa, mutta heppakemia lupaa aina hyvää tulevaisuutta ajatellen. Tuon kanssa minä haluan ja jaksan tehdä töitä, ottaa mukaan perheeseeni niin hyvässä kuin pahassakin.

Koeratsastus menee kohtalaisesti. Hevonen on herkkä ja miellyttävä. Isot liikkeet, kyky venyä ja koota, ihan kaikkiin apuihin ei vastaa odottamallani tavalla, mikä tietysti vaan osoittaa, että yhteisiä ratsastuksia tarvitaan vielä paljon ja paljon. Täydellinen käynti, rento kiva ravi, laukka pikkuisen hankalampi ratsastaa, mutta oman ratsastajansa kanssa sekin näyttää hyvältä. Muutaman ryntäilynkin pääsee esittämään, kun vahingossa vähän liian kovaa hevosta pohkeella komennan. Rakastan sitä, että hevosella on luonnetta.

Olisiko tämä minun hevoseni? Minulla oli koko ajan hyvä olla Mussukan kanssa. Varma ja luottavainen. Tötöilytkin tuntuivat ennemmin hauskoilta ja oikeanlaisen säpäkkyyden osoituksilta kuin hankaluuksilta. Riittääkö tämän hevosen kapasiteetti ja oppimiskyky? Sitä en osaa sanoa... riittääkö omanikaan? Mussukan oma ratsastaja, puolitunnettu suomalainen kilparatsastaja sanoo uskovansa tähän hevoseen. Sillä voisi tavoitella menestystäkin vaativa B ja A-luokissa. Hän on tietysti myyjän asialla, mutta vaikuttaa perusrehelliseltä ihmiseltä.

Mussukka on siis 6-vuotias ruuna, n. 170 korkea. Tempuista osaa avot, sulut ja vaihdot yksittäin. Venyy ja kokoaa itseään kivasti kaikissa askelissa. Liike on hyvännäköinen, ei tyrmäävä, mutta hyvä. Luonne on nopean tuttavuuden perusteella ihan helmi.

Jään miettimään asiaa ja kaipaan jo saada nähdä Mussukan uudelleen...