Viime viikonloppuna sattui ikävä episodi Hötkyvauvan kanssa. Tähän asti kaikki olikin kai sujunut turhankin helposti.
Hottiksen selkeä heikko kohta on, jos se näkee kentän ulkopuolella jotain ratsuntyötä mielenkiintoisempaa. Tallimme toisen kentän vieressä menee ajoreitti parkkipaikalle, joten siellä on lähes aina jotain pälyiltävää. Normaalisti tämä kyttäily pysyy hallinnassa eteenpäinratsastuksella, mutta tosiaan viime lauantaina kaikki meni vähän pieleen.
Olin ensimmäistä kertaa kannukset jalassa Hottiksen selässä ja juuri kävellyt ja aloittelemassa hommia, kun toinen tallillamme asusteleva nuori hevonen tuli kentälle. Tai oikeastaan ei tullut, vaan portin auettua riuhtaisi itsensä irti omistajaltaan ja jäi sinkoilemaan kentän aidan viereen.
Hötkyvauva unohti sivistyksen pintakiillon ja päästi valloilleen saaliseläimen vaistonsa. Se alkoi pomppia pystyyn melko korkealle, ja oma vaistomainen reaktio oli tietysti potkaista sitä reilusti eteen. Eteen se lähtikin, mutta järkyttävässä paniikissa, ilmeisesti kiitos kylkeen osuneiden/uponneiden kannusten (enhän minä niitä vaiheessa enää muistanut yhtään...). Painelimme holtitonta kiitoa ympäri jäistä kenttää eikä puhettakaan mistään pidätteen tapaisestakaan, saati ohjauksesta.
Muutaman kierroksen jälkeen Hötkyvauva tajusi, että portti oli auki ja kaveri hillui siellä edelleen, eikä päin aitaa kääntämisen yritykset tehneet muuta kuin lisää vauhtia. Tasapaino oli siinä vaiheessa vielä ratsastajalla ihan ok, ja ulos portista lähdettiin. Kovaa.
Hämmästyttävästi ehdin siinä vielä ajatella, että nyt ollaan sitten kenttääkin liukkaammalla tallinpihalla, edessä kurvi ja alamäki ja mahdollisesti muita asiakkaitakin. Kuperkeikka hevosen kanssa tässä vauhdissa ei kauheasti houkutellut, joten lähes hallitusti hyppäsin vauhdissa alas. Päädyin aluksi fiksusti jaloilleni, siitä polvilleni, ja liuin mukavan matkan jäätä pitkin samalla, kun Hötkyilijä paineli kaverinsa kanssa horisonttiin.
Onneksi mitään kovin vakavaa ei käynyt, mutta toisen polveni sain mielenkiintoiseen kuntoon. Se on edelleen turvoksissa, järkyttävän sininen ja jotenkin tunnottoman oloinen. Lauantaina ja sunnuntaina olin jokseenkin varma, ettei ratsastamaan tarvitse haaveilla muutamaan kuukauteen ainakaan. Ylitin kuitenkin itseni, ja kiipesin selkään heti tiistaina kun suurinpiirtein pystyin painoa jalalle ottamaan ja melkein koko vauvatunnin jaksoin ratsastaa. Eilen meninkin jo ihan normaalisti. Kävely tekee häijyä, mutta onneksi voi ratsastaa :-)
Hötkyvauva antoi sitten onneksi itsensä kiinni tallityöntekijälle hässäkässä eikä satuttanut itseään mitenkään. Olin sille niin vihainen, että mieli teki tilata teurasauto paikalle saman tien. Vaikka minkäs toinen lopulta vaistoilleen mahtaa, eivätkä piikit kyljissä varmaan ainakaan vähentäneet fiilistä sapelihammastiikerin kynsistä. Seuraavaan päivään mennessä raivopääomistajan vihaisuus oli kuitenkin jo tiessään, on Hötkyvauva niin vienyt sydämeni, mokomakin renttu.
Näillä tunnelmilla on hyvä lähteä kisoihin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti